Tuvalu ilmoitti jo ensimmäisen ep-levynsä julkaisun yhteydessä noudattavansa toiminnassaan itse parhaiksi katsomiaan periaatteita. Nuo vuoden 2004 dogmat eivät rajoittaneet luomisvoimaa tai musiikillista ilmaisua, mutta vuosien saatossa yhtyeen kehityskaari jäi loivaksi kuin ykköskaljasta hankittu humala.
Yhtyeen kolmas albumi ei ole äärimmäinen näyttö Tuvalun kyvyistä eikä määrittele bändin olemusta uudelleen. Pikemminkin se keskittyy Tuvalun huonompiin puoliin, kun The Mars Voltalta peritystä kokeellisuudesta ja ajoittaisesta kuuntelukelvottomuudesta jälkimmäinen ominaisuus on entistä enemmän läsnä.
Tuvalu haluaa omien sanojensa mukaan yhdistellä progressiivisuutta punkin energiaan, mutta biisien rakenteet eivät salli minkäänlaista tarttumapintaa dynamiikan hyödyntämiselle. Sen sijaan Tuvalu lähestyy kuulijaansa saatteella albumin tahtilajien numerologiasta. Ainoa edes etäisesti punk yksityiskohta on kolmoslevyn ei niinkään metallinen soundi.
Vain Annina Antinrannan tekstit onnistuvat kohottamaan albumin käyttöarvoa. Sanoituksia tosin lukee mieluummin musiikista irrallisina. Se sujuukin hyvin, sillä Tuvalun sävellykset eivät jätä muistijälkiä.