TYPE O NEGATIVE: Life Is Killing Me

TYPE O NEGATIVE
Life Is Killing Me
Roadrunner

Type O Negativen nokkamies Peter Steele poseerasi jokunen vuosi sitten Playgirl-lehden kannessa meisseli tanassa, joten arvatenkin hän on ollut ainakin joidenkin tyttöjen mieleen. Ilmeisesti miellyttävät kasvonpiirteet ovat basisti-laulajan tapauksessa taaksejäänyttä elämää, sillä uudet promokuvat nähtyään mielitiettyni tokaisi, "tuohan näyttää ihan kaivosmieheltä!"

"Eläköön rumuus", kirjoitti Ari Peltonen lahjoittamansa Kallioelämää-opuksen omistuskirjoitukseen, ja ainakin Type O Negativen tapauksessa voin yhtyä siihen täysin rinnoin. Steelen johdolla Type O Negative ei ole onnistunut saamaan yhtä komeaa sävelteosta aikaiseksi kuin mitä Life Is Killing Me on.

Type O Negativen kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Bloody Kisses nosti nelikon amerikkalaisen goottihevin kärkinimeksi ja sitä seurannut October Rust (1996) vain vahvisti yhtyeen statusta. 1999 julkaistu World Coming Down ei lunastanut sille asetettuja odotuksia, vaan on osoittautunut vuosien saatossa ikäväksi tahraksi yhtyeen muutoin niin edustavassa diskografiassa. World Coming Downilla yhtye tuntui jääneen oman ilmaisunsa vangiksi kappaleiden kumistessa tyhjyyttään, ylipitkien sävelteosten vain alleviivaten niiden sisällöttömyyttä.

Neljässä vuodessa ehtii tapahtua paljon ja Type O Negativen tapauksessa odotus palkitaan ruhtinaallisemmin kuin olisin voinut villeimmissäkään toiveissani ajatella. En usko olevani kovinkaan väärässä veikatessani Life Is Killing Men olevan muidenkin kuin allekirjoittaneen kärkikolmikossa vuoden parhaita levyjä listattaessa. Let's face it: Life Is Killing Me on Type O Negativen paras ja se albumi.

Viidennellä studioalbumillaan yhtye kuulostaa vapautuneemmalta kuin koskaan. Se kuulostaa yhtyeeltä, joka on selkeästi sinut menneisyytensä ja soundinsa kanssa. Kappaleiden ilmavuus ja niissä kaikuvat optimistiset tuulet kaihoisan melankolian seassa onnistuvat tuoreudellaan yllättämään harvinaisen miellyttävästi. Välillä varastetaan riffejä Tony Iommin riffitehtaalta, mutta ne eivät ole peräisin Iommin roskakorista vaan pikemminkin kassakaapista.

Tunnin ja vartin kestävältä albumilta löytyy viisitoista biisiä, joista on selvästi päätetty puristaa kaikki löysät pois. Kuolleita hetkiä ei ole kuin parin minuutin verran. Siinä ajassa ehtii rauhassa käydä vaikka kusella. Ähkintää ja huokaamista ei ole kuin nimeksi, mikä laitettakoon Steelen nykyisen rumuuden piikkiin. Hei, tämähän on se poikien levy, jollaisen Ville Valo väitti Love Metalin olevan!

I Don't Wanna Be Me, I Like Goils ja Angry Inch yllättävät suoraviivaisuudellaan, olematta silti korneja kuten Typen eräät varhaisemmat menopalat. Herkimmillään Type antaa puolestaan oppitunnin useimmille tunnelmametallisteille siitä, kuinka välttää siirappisuuden karikot ja olla silti uskottava sekä koskettava.

Jos ostat tänä vuonna vain yhden metallialbumin, pidä huoli siitä että se on Life Is Killing Me.