TYRÄVYÖ: Pelkoa, inhoa ja B-luokan elokuvaa

Arvio julkaistu Soundissa 10/2002.
Kirjoittanut: Jari Jokirinne.
Parin vuoden takainen teinisuosikki on kasvanut aikuiseksi. Jimi Pääkallo -hahmon seikkaillessa purkkapunkin hajuisessa Tyrävyö-maailmassa bändi saavutti varmasti itselleenkin yllättäen melkoisen sukseen, mutta luonnonlakien mukaisesti menestyksen jälkeinen krapula iski yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Arvio

TYRÄVYÖ
Pelkoa, inhoa ja B-luokan elokuvaa
Megamania

Parin vuoden takainen teinisuosikki on kasvanut aikuiseksi. Jimi Pääkallo -hahmon seikkaillessa purkkapunkin hajuisessa Tyrävyö-maailmassa bändi saavutti varmasti itselleenkin yllättäen melkoisen sukseen, mutta luonnonlakien mukaisesti menestyksen jälkeinen krapula iski yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Nyt kukaan ei enää muistakaan kuka helvetti oli Jimi Pääkallo, mutta Tyris porskuttaa vahvemmin kuin koskaan.

Tyrävyö on uudistunut ja tehnyt sen varsin onnistuneesti. Puuduttavan särörokkauksen ja elähtäneen nuorisoromantiikan sijaan entistä vahvemmat elektroniset sävyt ovat valloittaneet ison palasen bändin soinnista, johon on hiipinut myös ripaus pimeää goottitunnelmaa. Voi kuulostaa paperilla kornilta, mutta onneksi biisintekijä Eero Valorinta on säilyttänyt otteensa erittäin tarttuviin kertosäkeisiin ja tekstipuoli on petraantunut harppausten kera. Ei tarvitse olla suoranaisesti meedio huomatakseen miten suuri vaikutus Marilyn Mansonin viimeisimmillä levyillä on Valorintaan ollut ja ihan hyvä niin – mansonmaiseen karikatyyri-ulkonäköön kajoaminen puolestaan ei vaikuta kovin fiksulta idealta.

Pelkoa, inhoa ja B-luokan elokuvaa -levystä saa kahden sinkkuhitin (Uskoin niin ja Kuka vei kaiken) perusteella erittäin oikean kuvan; mitään erikoisuuksia tai kunnianhimoisia teemoja ei Tyrävyö ole levylleen loihtinut. Kolmas selkeällä hittipotentiaalilla voideltu biisi on Kipua ja tuskaa, joka on paras esimerkki siitä kehityksestä jonka Tyrävyö on läpikäynyt. Angstin ilmentymistä ei aina tarvitse alleviivata päällekäyvillä kitaravalleilla, sen voi tehdä tyylikkäästi myös ilman turhaa meuhkausta ja lapsekasta mustavalkoisuutta. Sitä paitsi, syntikat voivat mielekkäästi käytettynä ajaa täysin kitaroiden asiaa.

Tyrävyön levy on kaikin puolin positiivinen yllätys. En odottanut siltä rehellisesti sanottuna mitään ja ehkä juuri sen takia levy pääsi iskemään suoraan sokealta sivulta. En minä tämän perusteella Tyrävyö-paitaa päälleni kisko, mutta rohkeasta uudistumisesta täytyy jätkille ehdottomasti nostaa hattua. 

Lisää luettavaa