U-STREET ALL STARS: Helsinki Sessions

Kun Frank Zappa -vainaa lausui joskus kauan sitten kuolemattomat sanansa "jazz ei ole kuollut, se vain haisee omituiselle", hän oli paitsi hauska, myös oikeilla jäljillä. Onneksi kuningasvittuilijan aforismissa on kuitenkin todistettavasti poikkeuksien mentäviä aukkoja. Hienon, mutta helposti hometta pinnalleen keräävän musiikillisen idiomin pohjalta voi edelleen tehdä tuoretta ja merkittävää musiikkia.

Nuoren polven suomalaisista soittajista muodostuva U Street All Stars on loistava esimerkki siitä, kuinka ärjyä touhua sekä soitinnukseltaan että musiikilliselta perustaltaan perinteeseen nojaava jazz voi olla. Soittotaitoahan näistä ympyröistä löytyy ihan riesaksi asti, mutta hyvään musiikkiin vaadittavan hien ja jorman kanssa onkin yleensä nihkeämpää. U Streetin nuorilla virtuooseilla on myös tämä lihallisempi puoli totaalisesti hallinnassa.

Oman käsitykseni mukaan svengimusiikki pitää aina rakentaa alhaalta ylöspäin eli kadusta, turpeesta ja rytmistä kohti yläilmoja. Rumpalit ovat näin ollen yhtyeiden avainpelaajia ja keskeisiä musiikin energiatason säätäjiä. U Street All Starsilla musiikin luomisjärjestys on selvästi jäsentynyt hyvin. Rumpali Jussi Lehtonen on yksi Helsinki Sessionsin kirkkaimmista tähdistä. Lehtosen soitto jatkaa Elvin Jonesin ja Art Blakeyn korkean energia-asteen mustaa perinnettä tavalla, joka vetää varmasti monen fuusiokolaajan aika hiljaiseksi.

Samaa nyanssien tajua ja pelotonta heittäytymistä löytyy koko kombosta. Markus Holkon ja Timo Lassyn muodostama altto-tenori-pari on vakuuttava: coltranet, dexterit ja cannonballit on katsottu tarkkaan, mikä ei kuitenkaan estä herroja avaamasta helvetin portteja kun soolon hetki koittaa. Puhaltajien lisäksi solistisista vedoista vastaava kitaristi Teemu Viinikainen on myös ilmiömäinen soittaja. Kunpa sairaalan käytäviltä tuoksuvien steriilikitaristien maailmassa olisi enemmän näin oivaltavia ja rouhealla otteella soittavia uskalikkoja. U-Streetin hikisessioiden keskeinen anti ei kuitenkaan ole häikäisevissä yksilösuorituksissa. Kovimman kolauksen levyllä antaa se yhteisyyden ja kollektiivisen luovuuden henki, joka siltä välittyy.

Tuottaja JP Virtanen on rakentanut huippuyhtyeelle arvoisensa puitteet ja soundiesteettiset raamit. Olen varma, että esimerkiksi monelle amerikkalaiselle kalliisti palkatulle kiiltokuvatraditionalistille tulisi ikävä kodin lämpöön tämän myllytyksen edessä. Niin häjyä on tämän suomalaisen jazz-täysosuman meininki.