On kavereita, joita puhutellaan vain sukunimellä. Tässä yksi: Vesterinen. Hän laulaa iskelmällistä karaokebaarien poppia elävästä elämästä.
Vesterinen laulaa esimerkiksi Hokkasen Timosta. Vesterisen ääni on hyvä ja sävellys tarttuva, mutta sanat: ketä oikeasti kiinnostaa sisäänpäin lämpiävän kylän homo-päivittelyn päivittely?
Levyllä vaelletaan halki huuruisen Jönköpingin: haikaillaan lapsuutta, Emmanuellea ja vanhoja heiloja. Välillä tavoitellaan western-tähti Lee van Cleefin kovuutta Sir Elwoodin hengessä.
En haluaisi olla ilkeä, mutta jokainen tämän levyn parissa vietetty minuutti tuntuu elämän tuhlaukselta, ja syy on nimenomaan teksteissä. Ne saavat Suurlähettiläiden Jussun näyttämään Juicelta. Näin Vesterinen muistelee läheisistä piittaamatonta äitiä: ”Niin muistan sen, kuin eilisen, lähdit liisaamaan Fiat Puntoa./Näit Ahtiaisen, sen lahtelaisen, päädyit mittaamaan mieskuntoa.”
Parhaimmillaan Vesterinen on Aki Sirkesalon Naispaholaisen tulkinnassa, johon yhtye on löytänyt miehekästä särmää kitaravetoisesta lähestymistavasta. Huuruisilla jatkoilla tämä voi toimia, kuten Janos Valmusen Bussipysäkki.
