Vesterinen Yhtyeineen asettuu samalle suomirockin viivalle, jolta J. Karjalaisen, Miljoonasateen ja Suurlähettiläiden kaltaiset yhtyeet ovat ponnistaneet. Kaikki mainitut ovat nousseet kansan syvien rivien suosikiksi näennäisen harmittomalla ja kiireettömällä popmusiikilla. Vesteriseltä kuitenkin puuttuu se taito ja osaaminen, joilla Karjalaisen ja Heikki Salon kaltaiset mestarikynäilijät taikovat yksinkertaisista paloista elämää suurempaa rocklyriikkaa ja aikaa kestäviä iskusävelmiä.
Erikoismiehen jäähyväiset -albumin takakannessa uhotaan levyn kertovan tarinoita suomalaisista, rakkaudesta ja väkivallasta. Päällisin puolin asia onkin näin. Vesterinen Yhtyeineen saa kuitenkin arat ja raskaat aiheet maistumaan niin hajuttomilta ja mauttomilta, että levyä kuunnellessa kokee väistämättäkin lievää pettymistä. Kappale toisensa jälkeen vilahtaa korvien ohi, kunnes huomaa levyn jo päättyneen.
Radio Novan kaltaisilla laskelmoiduilla hyvän (lue: tyhjän) mielen radiokanavilla Erikoismiehen jäähyväiset otetaan luultavasti riemusta kiljuen vastaan. Vesterinen Yhtyeineen tekee musiikkia, jota Matti Vanhasen voisi kuvittella pistävän soimaan silloin, kun haluaa hieman repäistä.
Yhtyeen kunniaksi on sanottava, että Erikoismiehen jäähyväiset on kaikin puolin taidolla ja perinteitä kunnioittaen äänitetty ja sovitettu albumikokonaisuus. Pelkkä ulkokuori ei kuitenkaan riitä. Mitäänsanomattomasta biisimateriaalista ei saa aikaiseksi kakkua, vaikka kuinka leipoisi.
