Levyn anti liikkuu jossain pop-iskelmän tienoilla, tulkittuna ison 10-henkisen yhtyeen tarjoamilla mahdollisuuksilla. Isoa sointia on vielä tuettu vierailevilla jousilla. Vaikka päälaulaja Tero Vesterinen on yhtyeen kasvot, poppoo on laittanut sävellys-, sanoitus- ja sovitustyön koko porukan nimiin. Levyn varsinainen yllätys on instrumentaalikappale Wallander, joka alkaa herkällä akkarilla ja kasvaa siitä jousten ja pianon kuljettamaksi koskettavaksi sävelteokseksi.
Tavallisempaa mutta toimivaa tonttia edustavat monia kikkoja onnistuneesti hyödyntävä Älä lopu yö, joka paikka paikoin tuo mieleen Ultra Bran sovitukset. Päätöskappaleesta Korkeapaine on rakennettu iso lopetus, mutta vaikka loppupaisutus toimii, “miksi mulle ei riitä mikään?” ei ole kysymyksenä kovinkaan omaperäinen. Sanoituspuoli onkin se levyn heikoin lenkki: se ei herätä ainakaan tässä kuulijassa suuria tunnekuohuja, mihin musiikki antaisi mahdollisuuden. Ehkä yhden ihmisen diktatuuri toimisi tässä tapauksessa demokratiaa paremmin?
Joka tapauksessa musiikkipuoli toimii paljon sanoituksia paremmin – aivan tavanomaisesta tarjonnasta ei selvästikään ole kysymys.
