VILLIELÄIN: Julma satu

VILLIELÄIN
Julma satu
Universal

Suurta ostavaa yleisöä, niin sanottua massaa, kiinnostaa useimmiten musiikki, jossa ei ole musiikillisesti mitään kiinnostavaa. Siinä mielessä Villieläimen lähtökohdat ovat varsin hyvät. Nimi viittaisi vaaraan, mutta kuoren alla kehrääkin kissanpentu – jos ei nyt mitenkään erityisen söpö, niin ainakin sen verran säyseä, että kuka tahansa tohtii sitä silittää.

Tarkoitukseni ei ole väittää, että tympeästi popmuottiin pakotetun hevirokin kiillottaminen naiskeulakuvalla olisi jotenkin erityisen ei-kiinnostavaa, vaikka sitä se toki on. En edes väitä, että olisin odottanut Villieläimeltä mitään tietyntyyppistä ei-kiinnostavuutta. Olen ainoastaan pettynyt, samalla tavalla kuin petyn joka kerta kuunnellessani levyä, joka ei herätä minussa mitään halukkuutta kuunnella sitä uudelleen. Bändi saa toki olla itse sitä mieltä, että pari jännää konesoundia pikkusiskon kouluaineesta varastetun tarinan kanssa tekevät riittävät eron alan muihin yrittäjiin.

Albumilta lohkaistu Voittamaton sai ilmeisesti ensiesityksensä jo jääkiekon MM-lähetysten yhteydessä, mihin sen eittämättä voisi kuvitella sopivankin kuin “hevillä ei hävitä” -tatuoinnin juopon työttömän käsivarteen. Ensi keväänä lienevätkin sitten vuorossa Euroviisut.