Muistan lukeneeni tästä erityislaatuisesta levystä ensimmäisen kerran toukokuussa, mutta tuo toukokuu ei ollut tämän eikä viime vuoden vaan peräti toissavuoden toukokuu! Artikkelissa suomenamerikkalaisen Emily Cheegerin johtama Vuk näyttäytyi mielenkiinnottomana: jo otsikko viittasi Metro-lehdenkin rakastamaan ”indieen” ja teksti vaihtelevien vaikutteiden ennakkoluulottomaan ”yhdistelemiseen”, toisin sanoen sellaiseen pikkunokkelaan sekasotkuun, jollaista laput korvilla kasvaneet kulttuurikemistit kuvailevat kilvan ”oivaltavaksi” ja ”täysin uudenlaiseksi”.
The Plains -albumi murskaa perustellutkin ennakkoluulot eleettömästi. Cheeger kollegoineen on luonut hienoa ja monikerroksista ääntä, jonka aallokoissa suunnaton määrä informaatiota valjastetaan kryptisesti jäsentyvien teemojen palvelukseen. Annette Peacockin ja Meredith Monkin kaltaiset monialaiset laulajat, silkkaa paikallisuuttaan vieraat musiikkiperinteet ja kaiken edellä mainitun kansankieliset tulkinnat vyöryvät päälle levyn kohtauksien ja motiivien purkautuessa vavahduttavasti.
Moni papukaija on vuosien varrella väittänyt, että hyvän kappaleen tunnistaa siitä, että se toimii jopa akustisella kitaralla. Sitä vastoin suuri osa ihmisäänen mahdollisuuksiin rohkeasti nojaavan levyn hohdosta periytyy nimenomaan näkemyksellisestä ja vaivoin sanoin kuvattavasta toteutuksesta, joka sulkee sisäänsä sekä soitinnuksen ja sovituksen että hengen. Siksi säteilevä levy operoikin kuivien latteuksien tuolla puolen ja tekee omalla voimallaan tyhjäksi kasvua rajoittavat, yksinkertaistavat vaateet.