Waltham-yhtye on oivaltanut yhden rockin perimmäisistä totuuksista. Oikeasti vaikuttava musiikki syntyy siellä, missä hyvän ja huonon maun välinen raja pullistelee uhkaavasti.
Bostonin liepeillä sijaitsevan kotikaupunkinsa mukaan nimetty Waltham rokkaa loistavilla riffeillä, röyhkeän tarttuvilla kertosäkeillä ja kukkoilee pelottavan lähellä amerikkalaisen areenarockin pimeää puolta, jota AOR-kirosanalla kuvataan. Walthamin melodinen jenkkirock pyllistää suoraan snobismin naamaan ja osuu samalla hieman paradoksaalisesti powerpop-estetiikan ytimeen.
The Raspberries, Big Star, Badfinger ja Cheap Trick ovat nyt kulttibändejä, mutta yksikään niistä ei tahtonut sellaiseksi. Ne halusivat olla seuraava The Beatles, The Who ja Jeesus Kristus Superstar yhdessä ja samassa paketissa. Parhaissa powerpoplauluissa tämä musiikillinen itseluottamus soi estottomana pateettisuutena ja laajakangasajatteluna.
Walthamilla on sama asenne. Se soittaa klubeissa, mutta kuuluisi omasta mielestään stadionille. Se saattaa olla pikkubändi, mutta se ajattelee isoja ja haaveilee valtavia. Waltham korvaa monia kitarapoppareita kahlitsevan tekotaiteellisuuden reilulla amerikkalaisella pölkkypäisyydellä. Onko tässä Yhdysvaltojen rintamaiden oma The Darkness?