White Denimin musiikin kuvaileminen on kuin luettelisi läpi angloamerikkalaisen popmusiikin historian pienoiskoossa. Blues, soul, garagerock, psykedelia, jazz ja punk ovat määreitä, jotka White Denimin yhteydessä on usein esiin nostettu, mutta yksikään niistä ei suoranaisesti kerro mistä bändissä on kyse. Pikemminkin kyse on näiden vaikutteiden modernista hybridistä, joka saa elinvoimansa silkasta seikkailunhalusta ja aistien luontevasta hämmentämisestä.
Huomion arvoista on myös se, että vaikka White Denimin musiikissa on kyse useiden toisilleen vieraiden elementtien yhdistämisestä, ei lopputulos kuulosta lainkaan sekavalta tai päämäärättömältä. Pakka pysyy mainiosti kasassa ja paikoin kehiin heitetyt jamittelut ovat perusteltuja, sillä ne vievät kappaleita oikealla tavalla eteenpäin. Vaikka musiikillinen kehys on laaja, ovat kappaleet rakenteiltaan eheitä.
D on levy, jota pystyy fanittamaan jo muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta joka tulee varmasti paljastamaan todellisen tehonsa vasta ajan mittaan. Kerros toisensa jälkeen siitä paljastuu uusia houkuttelevia tasoja, jotka kertovat siitä, että White Denimin musiikillinen matka on suurten oivallusten lisäksi pitänyt sisällään myös todellisen kultasuonen löydön.
