Sikotauti on aikuiselle paha paikka. Anticonin tunnustuksellisen neurootikon Yoni Wolfin tapauksessa se pisti pakan remonttiin ja ehkä myös palautti miehen lähemmäksi hiphopia joidenkin vuosien kokeilujen jälkeen. Tässä on puolensa, mutta ehkä hiukan enemmän olisi voinut jäädä haaviin harharetkiltäkin. Aluksi tämä kaikki tuntuu niin masentavan tutulta, vaikka en yleensä edes halaja itsetarkoituksellisten uudistusten perään.
Mumps, etc. on täynnä kompuroivia biittejä, joiden päälle Yoni vetää vähän narisevia riimejä, joissa tuijotellaan napaa. Kuolema on vahvasti läsnä, mutta kolmenkympin ovia kolkuttelevan kantilta katsottuna. Tässä ei olla Johnny Cashin Hurtin maisemissa. Wolfin kuolema kuulostaa ja tuntuu elintasosairaudelta ja kuolemanpelko tapettavan ajan ja ajelehtimisen funktiolta.
Tuttua ovat myös indiefolk-vaikutteet. Sufjan Stevens kummittelee useassa kertsissä, eniten Jonathan’s Hopessa, ja ajoittain takavasemmalta kantautuu kaikuja Beirutista, kuten White Englishissä.
Kaikesta tästä huolimatta Mumps, etc. kuulostaa hyvältä ja riimeistä löytyy hauskoja oivalluksia ja heittoja tarpeeksi, että miehen matka omien neuroosiensa sisäavaruuteen jaksaa kiinnostaa, ainakin toistaiseksi.