Lähes väkisin internet-väen tietoisuuteen toissavuonna saatettu Widescreen Mode ei herättänyt Until The End -debyytillään suurempia intohimoja. Paketti tuntui olevan jokseenkin levällään, eikä yhtyeen tuotannosta kaikkialla näkyvillä ja kuultavilla olleen Everlasting Bomb -singlen ohella jäänyt oikein mitään mieleen. Varovaisesti arvioiden Widescreen Modessa oli tuolloin jo potentiaalia, mutta ei mitenkään muista vastaavista yhtyeistä poikkeavaa sellaista.
On vaikea sanoa, hyödyntääkö The Hanging Man kaiken tuon potentiaalin vai jääkö yhtyeelle tämän jälkeen vielä jotain varastoon. Kokonaisuutena se on joka tapauksessa melko heppoinen. Vaikka esikoista hevimpi linjaus olisikin helpommin seurattavissa, mitään elämää suurempaa ei levyltä edelleenkään löydy. Melodiset kertosäkeet singelohkaisu Serotoninista lähtien jäävät yksiulotteisiksi pökkelöiksi, ja rankempaa vaihdetta kokeillessaan yhtye saa kappaleita tasaisesti rytmittävät säkeistöt kuulostamaan parhaimmillaankin lähinnä huonolta Metallicalta.
Jalan vipattaminen The Hanging Mania kuunnellessa ei välttämättä johdu suonenvedosta. Jos kuitenkin myös kulmakarvat liikahtavat, on kyseessä todennäköisesti elohiiri.