WIIDAKKO: Asiat joita et voi koskaan saavuttaa

WIIDAKKO
Asiat joita et voi koskaan saavuttaa
Parlophone

Suomenkielisillä popbändeillä on aina muutama seinä enemmän vastassa taistelussa katu-uskottavuuden puolesta, sillä viileille indiefaneille suomen kielen ja sähkökitaroiden yhdistelmä tahtoo aiheuttaa vatsanväänteitä. Eikä Wiidakon tapauksessa asiaa ainakaan auta urpo nimivalinta.

Wiidakko kuitenkin ammentaa toisella albumillaan musiikkinsa samasta kaivosta kuin vaikka Rubik tai Lapko tekevät. Bloc Partyn ja Mew’n kaltainen tunnelmoiva kitaraindie nostaa siis päätään soundiestetiikassa, siellä täällä vilahtelevina erikoisempina rytmityksinä ja falsettiin hyppivänä laulutyylinä.

Kielivalinta on musiikin kannalta vain plussaa, sillä paitsi että se tekee musiikista jo sinällään kiinnostavampaa ja henkilökohtaisempaa, kestävät Wiidakon tekstit kuuntelua ilman korvalehtien kuumumista. Markuksen eläytyvässä laulussa kiteytyy yhtyeen tunteenpalo, mikä puskee läpi suuritunteisesta musiikista selvästi.

Levyllä soi raikas yhtye, joka onnistuu paikoin (Äänet, Suuret odotukset) loksauttamaan osasensa hyvin paikoilleen. Wiidakosta jää kuitenkin levoton vaikutelma, sillä hyvätkin biisiaihiot tahtovat hukkua opetellun tuntuisen estetiikan ja liiallisessa nokkeluudessaan hahmottomaksi jäävien sovitusten alle.