Wiidakon kolmas albumi on yksi tylsimmistä kuluneena vuonna kuulemistani levyistä. Bändin suomenkielinen indierock on juuri sellaista täsmäohjattua höttöä, jota YleX soittaa mielellään ohjelmistossaan; päältä näyttävää, mutta sisällöllisesti ohutta.
Kaikki on periaatteessa kunnossa. Levy on hyvin soitettu ja harkiten sovitettu. Biisit etenevät melko näppärästi ja kekseliäästi eteenpäin. Ja silti ei tunnu oikein missään.
Syynä ovat yhtyeen keskinkertaiset kappaleet. Wiidakko tavoittelee biiseissään Mew´lle ominaista mahtipontisuuden ja herkkyyden ristisiitosta, mutta ei onnistu pyrkimyksissään. Bändin biisit ovat sävellyksellisesti mitäänsanomattomia, samasta puusta veistettyjä pökkelöitä. Levystä on vaike saada tarttumapintaa, sillä kappaleet eivät erotu juuri lainkaan toisistaan.
Sävellyksiäkin suuremman ongelman muodostavat albumin turhanpäiväiset ja hölmöt sanoitukset. Koko levyn tunnelma kiteytyy melko hyvin Lomalle-kappaleen säkeessä: ”Jos, jos, jos, jos ei nyt, niin ei sitten koskaan.”
Latteudestaan huolimatta levy ei juuri ärsytä. Se ei herätä oikeastaan minkäänlaisia tunteita, mikä on itse asiassa vieläkin huonompi vaihtoehto.