Blues elää! Tässä todisteet

Blues on ottanut vuosien varrella rajusti turpaan. Sitä on rusikoinut jokainen buutseissa ja hapsutakissa jossain nimettömässä räkälässä paskalla Marshall-soundilla bluesrockia veivaava turo. Sitä on potkinut munille jokainen liehuletti, jonka mielestä sen pääasiallinen tarkoitus on toimia laukaisualustana puupäiseen, paskalla särösoundilla suollettuun pentatoniseen revittelyyn. Sitä on kuristanut kurkusta jokainen vähintäänkin henkiset olkatoppaukset pikkutakissa juppien kutumusaa laulava juippi.

Ei siis ole ihme, että mitä bluesin kuunteluun tulee, porukalla on taipumus gravitoitua tuonne 1950- ja 1960-lukujen suuntaan.

Tokihan tuon ajan mestariteokset ovat jotain niin maailmaa muuttavaa, että Howlin’ Wolf, Muddy Waters, Willie Dixon ja lukuisat muut kuuluvat ilman muuta jokaisen sivistyskodin varustukseen, mutta blues on kuitenkin säilynyt aika elinvoimaisena ilmiönä kaikki nämä vuodet.

Blues on nähnyt maailmaa ja ollut utelias. Siihen on sekoitettu intialaista musiikkia, sitä on soitettu sämplerillä ja levarilla. Se on kukoistanut enimmäkseen kaukana parrasvaloista, kuplien pinnalle ajoittain The Black Keysin tai jonkun muun toimesta.

Huhut bluesin kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja näin 2000-luvullakin.

Tässä siitä soittolistallinen elävää todistusaineistoa.