Poliiseja, lääkäreitä tai lakimiehiä ja muusikoita ei kovin moni asia yhdistä. Yksi selkeä kuitenkin löytyy – kaikista ammattikunnasta annetaan yleisesti ottaen todella epärealistinen kuva fiktiivisissä teoksissa. Muusikon arjen ollessa kyseessä, fiktiota tuottaviin tahoihin on yleensä luettava myös media, ja varsinkin se osa joka ei keskity musiikkiin. Musiikkiin keskittyvä media taas toimii usein kanavana kevyesti jalostetulle versiolle tuottavan tahon jo valmiiksi jalostamasta markkinointiviestistä…
Eli muusikon arki sellaisena kuin sen kokee suurin osa muusikoista ei juurikaan näy missään.
Ja muusikoiden kanssa työskentelevän teknikon arki ei sitten näy ikinä missään, edes vääristeltynä.
”Teknikon arki ei näy ikinä missään, edes vääristeltynä”
Olen itse kiertänyt vaihtelevasti vaihtelevan tason (suosio & laatu) bändien kanssa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. En ole koskaan ollut kiertueella, jolla olisi ollut varaa tekniseen henkilökuntaan miksaajan lisäksi. Ja miksaajalle on aina luettu suureksi plussaksi, jos pystyy ajamaan bussia tai pakua. Yleensä pakua.
Kimmo Aroluoma on ammatiltaan kitarateknikko, eli mies jonka palveluksiin minulla ei ole ikinä ollut varaa. Kimmo myös omistaa Custom Sounds -nimisen musiikkiliikkeen, jonka puitteissa hän on jo pidempään kirjoittanut Backstage-blogia. Kirjoituksissa käsitellään näennäisesti nörtähtävintä osaa musiikin tekemisestä eli musiikkiteknologiaa. Kyllä, sähkökitarakin on nimenomaan musiikkiteknologiaa.
Kimmo osaa kuitenkin käsitellä aihetta tavalla, joka tekee siitä laajemmin kiinnostavan eikä yritä turhaan mystifioida äänen tuottamista.
Olen siis innolla lukenut hänen kirjoituksiaan blogin alusta saakka.
”Kirja alkaa aamusta ja kertoo yhdestä vuorokaudesta tien päällä”
Custom Soundsin julkaisema Keikkapäivä: 24 h kiertue-elämää –kirja alkaa aamusta ja kertoo yhdestä vuorokaudesta tien päällä. Siinä käydään läpi siirtymät keikkakaupunkien välillä, kaikki roudaamiseen, lavan rakentamiseen, bändien vaihtoon, itse keikkaan ja lavan purkamiseen liittyvä toiminta sekä eri henkilökunnan jäsenten tehtävät. Tämä kaikki tehdään äärimmäisen seikkaperäisesti, mutta häkellyttävän kevyellä tatsilla.
Pikantin ja humoristisen lisän tuovat pienet keikkailua eri maissa käsittelevät infolaatikot.
Kyseessä on bändi jolla on varaa kohtalaiseen henkilökuntaan, joten kirjan kuvailema maailma on monella tavalla minulle täysin vieras – mutta toisaalta niin tuttu. Kirja keskittyy henkilökuntaan ja muusikot vilahtelevat kerronnan liepeillä. Hyvä näin. Muusikoista kuulemme ihan tarpeeksi muutenkin.
”Henkinen regressio, joka ottaa vielä nytkin valtaansa”
Kirjasta välittyy todella hienosti se vaihtoehtoisen todellisuuden tuntu, joka ottaa vallan heti kun keikka-auton ovi menee takana kiinni ja auto alkaa loittonemaan oman elämän arjesta: duunista, lapsista, S-Marketista… Kyseessä on usein jonkinasteinen henkinen regressio, joka ottaa vielä nytkin valtaansa, 43-vuotiaana perheenisänä.
Kimmo osaa myös hienosti kuvata sitä aspektia kiertämisestä, joka syö eniten miestä, eli odottamista. Kiertueella joutuu usein kiirehtimään odottamaan. Tai odottamaan, että voisi lähteä. Odottaa, että joku saapuu paikalle. Odottaa ruokaa. Odottaa juomaa. Odottaa. Odottaa. Odottaa.
Odottaminen on tehnyt suuremmasta määrästä muusikkoja alkoholisteja ja addikteja kuin mikään muu. Tai odottaminen ja se, että tämä on tiskijukan lisäksi ehkä ainoa duuni maailmassa jossa on yhä ihan ok olla sekaisin. Tätä puolta ei onneksi käsitellä Kimmon kirjassa juurikaan. Siitä saa ihan tarpeekseen musiikista tehdyssä paskassa fiktiossa sekä alalla itse olevien omaa toimintaympäristöä mytologisoivissa jutuissa.
Tämä on oleellista luettavaa kenelle tahansa alalle halajavalle, olit sitten muusikko tai teknikko, mutta olisi kiva jos sen lukisi myös mahdollisimman moni musiikkifani.
Teksti: Arttu Tolonen
Kuva: Backstage-blogi (Harri Huuhtanen)
P.S. Heti vuodenvaihteen jälkeen Soundi.fi:ssä alkaa Kimmo Aroluoman kirjoittama neliosainen kiertue-elämää ja keikkoja käsittelevä juttusarja.