Beatles oppi todella inhoamaan keikkailua, käy ilmi tuoreesta Paul McCartneyn haastattelusta

The Beatles Saksassa vuonna 1966.
Bill Orchard / Shutterstock / AOP

Jos luet tänään yhden Beatles-aiheisen lehtijutun, The New Yorkerin pitkä artikkeli on varsin asiallinen vaihtoehto. Jutussa luodataan erityisesti Paul McCartneyn näkökulmasta yhtyeen kivuliasta loppua, 1970-luvun riitoja ja John Lennonin kuolemaa – sekä sitä, miten tuo murhenäytelmä nosti Lennonin marttyyriksi, jota esimerkiksi McCartneyn ei sopinut enää kritisoida.

Yhtenä kiinnostavana asiana jutussa mainitaan, miten pahasti Beatles väsyi keikkailemiseen. Vuoteen 1966 mennessä Lennon, McCartney, Harrison ja Starr halusivat nähdä itsensä enemmän vakavasti otettavina muusikoina kuin poptähtinä, ja kirkuvan yleisömassan edessä temppuileminen tuntui alentavalta.

”Se ajatus hautui pitkän aikaa. Ei ollut hauskaa törmäillä ympäriinsä ja soitaa sateessa lavalla peläten viallisten sähkölaitteiden tappavan sinut siihen paikkaan. Sitä alkoi katsoa itseään peilistä ajatellen, että hetkinen, minä olen muusikko enkä mikään räsynukke, jolle lapset voivat huutaa”, McCartney sanoo jutussa.

Viimeisen kerran Beatles nousi maksavan yleisön eteen elokuussa 1966 San Franciscossa. McCartneyn mukaan se oli masentava kokemus, jossa käytiin pakosta läpi tutut askelmerkit.

”Keikan jälkeen meidät lastattiin sellaiseen lihavaunuun. Se oli suljettu kuljetusauto, jossa oli vain ovet, ei ikkunoita. Olimme kuin teuraseläimet siellä sisällä”, McCartney sanoo.

Kukaties jokunen nykypäivän poptähti pystyy samastumaan tähän mielikuvaan. Ei ole helppoa tuo palvottavana oleminen.