Sanotaan mitä sanotaan, niin Some Kind of Monster -dokumenttielokuva (2004) on yksi rohkeimmista tempuista, mitä jättikokoinen rockbändi on koskaan julkaissut. Oli tavallaan hullua, että se tuotiin yleisön eteen: useimmiten tällaisten produktioiden tarkoituksena on jollain tavalla promotoida yhtyettä, mutta hirviödokkari esittää Metallican sellaisessa valossa, ettei katsoja voi kuin pyöritellä päätään. Psykologisessiot, kiukuttelu, yhtyeen sisäiset riidat, St. Anger -levyn musiikillinen hapuilu – kaikki heitettiin katsojan silmille kuin kermakakku päin pläsiä. Ei ole ihme, että dokumentin sisällölle irvaillaan vielä tänä päivänäkin.
Metal Hammer julkaisi nyt artikkelin, jossa kerrotaan siitä hetkestä, kun ohjaaja Joe Berlinger esitti elokuvan Metallicalle itselleen ensi kertaa. Kuten arvata saattaa, tilanne ei ollut ollenkaan helppo: Berlingerin mukaan yhtye katsoi elokuvasta yli kolmituntisen leikkauksen täydellisessä, tukalassa hiljaisuudessa, eikä lopputekstien jälkeen kuultu mitään ylistyslaulua.
”Näytöksen aikana ei kuulunut ääntäkään – ei naurua, ei mitään huomautuksia – pelkkää täydellistä hiljaisuutta. Eikä se tuntunut hyvältä”, Berlinger sanoo.
Näytöksen jälkeen elokuvan tekijät, Metallica-muusikot ja bändin managementtiporras keskustelivat näkemästään. Berlingerin mukaan Lars Ulrich pysyi melko tyynenä, mutta organisaation muut osapuolet olivat huolissaan siitä, miten dokumentti otettaisiin vastaan. Ohjaajaa kehotettiin jättämään pois kohtauksia tai editoimaan niitä uusiksi. Lopulta James Hetfield kuitenkin asettui ohjaajan puolelle.
”Tätä oli tuskallista katsoa. Mutta te kaverit teitte juuri sen, mitä lupasittekin. Se on rehellinen, raaka, totuudenmukainen kuvaus siitä, mitä kävimme läpi”, Hetfield sanoi.
”En tiedä, haluanko katsoa tuota koskaan enää, mutta me joko teemme tälle kuten Rolling Stones teki Cocksucker Blues -dokumentilleen ja suljemme sen pöytälaatikkoon eikä kukaan koskaan näe sitä, tai sitten annamme näiden kavereiden tehdä sellaisen elokuvan kuin he haluavat. Emme voi alkaa sanella, mitkä kohtaukset täytyy poistaa. Antaa heidän tehdä kuten parhaaksi katsovat. Se sopii minulle.”
Tuon jälkeen Hetfield käveli ulos huoneesta, ja siinä se. Kunnioitettavaa toimintaa sinänsä – monet artistit ovat suorastaan hysteerisiä julkisuuskuvansa puhtoisuuden suhteen, mutta nämä kaverit asettivat itsensä mieluummin naurunalaisiksi kuin silittivät pahimmat rypyt pois filmistä. Sama jääräpäisyys jatkui tietysti myöhemmin Lulu-levyllä, mutta sitä olisi ehkä voinut jo vähän silittääkin. No, se on jo toinen tarina.