Metallican vuonna 1988 julkaistu …And Justice for All -albumi ei juuri esittelyjä kaipaa. Äänitettä pidetään yhtenä metallimusiikin suurista klassikoista ja sen menestys on tuonut mukanaan gloriaa kaikille projektissa mukana olleille, kuuluisasta bassotaajuksien puutteesta huolimatta. Projektin maaliin asti luotsannut tuottaja Flemming Rasmussen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka yritti suitsia kovapäistä Metallica-nelikkoa levyn tiimoilta.
Levyn alkuperäinen tuottaja Mike Clink avaa Classic Rockin tuoreessa haastattelussa, mikä yhteistyössä meni pieleen, ja miksi Ride the Lightningin ja Master of Puppetsin tuottanut Rasmussen kutsuttiin hätiin vain muutaman viikon työskentelyn jälkeen.
”He palkkasivat minut koska he pitivät Guns N’ Roses -levystä”, Appetite for Destructionin tuotannosta vastannut Clink sanoo. Häntä kuitenkin ehdittiin varoittaa, että Metallica ruukaa tehdä asiat omalla tyylillään. ”En tiennyt mitä se tarkoitti, ennen kuin olin keskellä sitä kaikkea.”
”Niin paljon kuin uskonkin, että he halusivat minun lisäävän magiaani raidoille, luulen, että he olivat vain tottuneet tekemään asiat itsekseen ja omalla tavallaan”, mies jatkaa.
”Minusta tuntui, että roikuin koko ajan löysässä hirressä odottaen koska Flemming vapautuisi, tai että he onnistuisivat vakuuttamaan hänet työskentelemään levyn parissa, sillä tuossa vaiheessa juttu ei vain toiminut… He eivät pitäneet siitä että joku yritti sanoa heille mitä heidän tulisi tehdä. Vikaa oli yhtä paljon minussa kuin heissäkin. Olin juuri tehnyt Guns N’ Roses -levyn ja tein asiat tavallani, ja sanallani oli painoarvoa. Törmäsin niin sanotusti tiiliseinään ja se oli minulle vaikea paikka.”
Clink epäilee myös basisti Cliff Burtonin poissaololla olleen oma vaikutuksensa yhteistyön etenemiseen.
”Cliffin poissaolo oli heille vaikea käsitellä… he ehkä halusivat jotain tutumpaa, sillä se oli iso askel otettavaksi ilman häntä”, Clink pohtii.
Clink ajautui törmäyskurssille erityisesti laulaja-kitaristi James Hetfieldin kanssa. Levyn kitarasoundia ei saatu kovasta yrityksestä huolimatta kohdilleen, ja vaikka Budgien Breadfan– ja Diamond Headin The Prince -kappaleet onnistuttiinkin vangitsemaan nauhalle, ei Clinkin ja Ison M:n yhdistelmä vain ottanut toimiakseen. ”Menetin hermoni”, Hetfield muistelee. ”En voinut enää jatkaa tuolla tavoin.”
Kolmen viikon työskentelyn jälkeen rumpali Lars Ulrich otti yhteyttä Rasmusseniin.
”Lars soitti ja kertoi, etteivät he olleet edenneet mihinkään, tilanne otti heitä päähän, ja he halusivat tietää olisinko vapaa”, Rasmussen sanoo. ”Sanoin, että minulla oli paljon keikkoja sovittuna ja jos hän todella tarvitsee minua, tarvitsen tiedon siitä melko nopeasti… Hän soitti seuraavan päivänä ja pyysi tulemaan paikalle. Tyyliin: ’Milloin voit tulla?'”
Rasmussenin johdolla kaikki aloitettiin alusta. Ainoastaan raa’at coverit, joita käytettiin myöhemmin singlejulkaisujen b-puolina, sekä Harvester Of Sorrow’n ja The Shortest Strawin rumpuraidat välttyivät roskakorilta.
Rasmussen epäilee, että Clink ei odottanut kohtaavansa Metallican kaltaista joukkiota. ”Hän luultavasti odotti heidän olevan enemmän bändi, jossa kaikki soittavat samaan aikaan ja siitä vain lähdetään viemään juttua eteenpäin. He eivät olleet siihen aikaan lähelläkään moista…”
”He olivat kikkailleet kitarasoundien kanssa kaksi tai kolme viikkoa, ja James oli hyvin tyytymätön”, Rasmussen lisää. ”Kun puhuin Larsin kanssa, hän sanoi, että ’Emme aio tehdä toista Masteria. Tämä tulee käymään enemmän riveleihin kiinni. Se tulee olemaan niin tymäkkä ja suorasukainen kuin mahdollista.”
Rasmussen kommentoi myös alakerran puutetta.
”He eivät jättäneet bassolle yhtään tilaa”, mies sanoo. ”Se oli heidän konseptinsa ja luulen, että jos Cliff olisi ollut paikalla, asia olisi saattanut olla toisin. Mutta heillä oli uusi jäsen, eikä hänellä ollut niin paljon sananvaltaa. Luulen, että hän oli tarpeeksi tyytyväinen vain päästessään mukaan.”
”Kyse on myös kitarasoundista”, Rasmussen jatkaa. ”Se vie niin paljon tilaa. Lopulta se oli bändin ja miksaajan päätös.”