Irlantilainen laulaja-lauluntekijä ja aktivisti Sinéad O’Connor, 56, menehtyi 26. heinäkuuta. O’Connor oli kuollessaan 56-vuotias. Suru-uutisen levittyä lukuisat kollegat ja ystävät muistivat edesmennyttä laulajaa muistokirjoituksin ja surunvalitteluin sosiaalisessa mediassa.
Entinen The Smiths -laulaja Morrissey julkaisi kuitenkin omalla verkkosivullaan pitkän kirjoituksen, jossa tämä haukkui levy-yhtiöitä ja musiikkimedioita syyttäen näitä O’Connorin hylkäämisestä. Samalla hän esitti halveksuntansa kaikkia muistokirjoituksia ja kunnianosoituksia kohtaan pitäen niitä tekopyhinä.
”Hänen levy-yhtiönsä tiputti hänet listoiltaan 7 miljoonan myydyn levyn jälkeen. Hän saattoi olla hieman hullu, kyllä, mutta ei koskaan epäkiinnostava. Hän ei tehnyt mitään väärää vaan hänessä oli ylpeää haavoittuvuutta”, Morrissey kirjoittaa.
”Alalla tunnetaan tiettyä vihaa sellaisia laulajia kohtaan, jotka eivät ’sovi joukkoon’ (tiedän tämän itse liiankin hyvin) eikä heitä koskaan ylistetä kuin vasta sitten, kun he ovat kuolleet – kun he eivät kerrankin voi vastata takaisin. Tänään kuuluisuuden leikkikehässä ylistetään Sinéadin vuolaasti ja käytetään tavanomaisia idioottimaisia ilmaisuja kuten ’ikoni’ ja ’legenda’. Ylistätte häntä nyt, kun on liian myöhäistä, vaikka teillä ei ollut kanttia tukea häntä kun hän oli elossa ja tarvitsi teitä.”
”Lehdistö kutsui Sinéadia surulliseksi, lihavaksi, shokeeraavaksi, mielenvikaiseksi… Mutta ei tänään! Toimitusjohtajat, jotka hymysuin kieltäytyivät ottamasta häntä rosteriinsa jonottavat nyt kutsumaan häntä ’feministiseksi ikoniksi’. Turhat julkkikset ja kaiken maailman peikot helvetisti ja levy-yhtiöistä tunkevat Twitteriin levittämään jargoniaan – vaikka te olitte niitä, jotka saivat Sinéadin luovuttamaan, koska hän ei suostunut menemään mihinkään lokeroon. Häntä halveksuttiin, kuten aina niitä harvoja, jotka liikuttavat maailmaa.”
”Miksi kukaan muka yllättyi, että Sinéad O’Connor menehtyi? Kuka olisi välittänyt tarpeeksi pelastaakseen Judy Garlandin, Whitney Houstonin, Amy Winehousen, Marilyn Monroen, Billie Holidayn? Minne mennä, kun kuolema on paras vaihtoehto? Oliko tämä alan hulluus Sinéadin hengen arvoinen? Ei ollut.”
”Hän oli haaste, jota ei voinut pistää raameihin. Hänellä oli rohkeutta puhua, kun muut pysyivät turvallisesti hiljaa. Häntä kiusattiin, koska hän oli oma itsensä. Lopulta hän sulki silmänsä etsiessään sielua, jota kutsua omakseen. Mutta kuten tavallista kaikilta laumasieluilta meni pointti ohi ja he palaavat viljelemään loukkaavan typeriä ’ikoni’- ja ’legenda’-korulauseita, vaikka vielä viikko sitten heidän sanavalintansa olivat paljon julmempia ja vähättelevämpiä. Ja huomenna se sama lauma palaa takaisin kirjoittelemaan paskaa nettiin, heidän pörröisen syöpäkulttuurinsa ja moraalisen ylemmyydentunteen äärelle.”
