Neitsyys meni – Eka kerta Elvis Presleyn kanssa

Neitsyys meni -juttusarjassa Soundin toimittajat tutustuvat ensimmäistä kertaa kanonisoituihin, mutta itselle tuntemattomiin albumiklassikoihin. Tällä kertaa Mikko Meriläinen sukeltaa pitkälle rockin alkulähteille, 80-vuotta sitten syntyneen Elvis Presleyn ensimmäisen pitkäsoiton sisään.

Sarjan aiemmissa osissa on korkattu sellaiset klassikot kuin CMX:n Aura, Hurriganesin Roadrunner, The Curen Disintegration, Bob Dylanin Blonde On Blonde sekä Televisionin Marquee Moon.


Neitsyys meni
Elvis Presley: Elvis Presley (RCA, 1956)

Kukaan toimivilla aisteilla varustettu länsimaalainen ei voi olla Elvis-neitsyt – en minäkään, vaikka synnyin puoli vuotta Elviksen kuoleman jälkeen. Muistanhan esimerkiksi lukioikäisenä ajaneeni tankkaamaan Ihalaisen Corollaa alasti uudenvuodenyönä (You’re The) Devil In Disguisen pauhatessa repeatilla Blaupunkteista, ja muistan paljon muutakin.

Tätä ennen en kuitenkaan ole kuunnellut ainoatakaan Elvis-albumia alusta loppuun.

Se on kieltämättä erikoista, jopa häpeällistä, sillä Elvikseen pohjautuu valtavan iso osa siitä, mikä on elämässäni tärkeää. Intohimoni ja työni ytimessä on rockmusiikki, ja siinä kaikessa soi Elvis. Beatlesista Pate Mustajärveen, Glenn Danzigista Ville Leinoseen, Bonosta Aino Vennaan.

Kukaan ei tiedä, kuinka länsimainen populaarimusiikki olisi kehittynyt jos Elvis Presley ei olisi astellut Sun Recordsin toimistoon elokuussa 1953 hiukset ruusuöljyltä tuoksuen ja lantiot valmiina vatkaamaan, mutta kukaan ei myöskään voi kiistää Elviksen merkitystä rock’n’rollin suosion räjähdykselle ja miehen vaikutusta tuleviin sukupolviin.

Ja muita itsestäänselvyyksiä.


Eiköhän laiteta soimaan Elviksen ensimmäinen pitkäsoitto, Elvis Presley maaliskuulta 1956. Albumikokonaisuuksista ei tähän aikaan ollut tietoakaan, joten Elvis Presleykin on hajanainen kokoelma äänityksiä vuosilta 1954–1956. Elviksen tyyli muuttui toki rajusti vuosien saatossa, mutta alkupäästä on aina hyvä lähteä liikkeelle.

Blue Suede Shoes. Raju startti, heti ensimmäisenä hyppää naamalle Elviksen ääni. Raakana, hurjan raakana. Bändi hyppää mukaan ja alkaa jyrätä minua nurin. Pirun kova, juuri niin kova kuin oletinkin.

Vai oletinko? Valehtelisin jos en myöntäisi pitäväni Elvistä yliarvostettuna laulajana. En ole koskaan erityisesti pitänyt hänen äänestään, tai ainakaan se ei ole ylidramaattisessa ähkimisessään ja liioitellussa vibratossaan liikauttanut minussa soluakaan.

Heti toisella uralla hypätään syvälle balladisuohon. I’m Counting On You – tylsä perushempeily, eikä Elvarin tulkintakaan säväytä jos ei häiritsekään.

Sitten toiseen ääripäähän – todella mainio I Got A Woman. Bill Blackin basso läpsyy ihanasti, D.J. Fontana nakuttaa rumpuja tikkana ja Scotty Moore ilakoi kitaralla vallattomasti. Taidan rakastaa tätä bändiä. Sen tarkkaa rytmiä ja huoletonta svengiä, siellä täällä lämpimästi säröytyvää ääntä ja koleaa kaikua. Löytyy sekä herkkyyttä että kiihkoa.

Nyt taas vaihteeksi koetellaan: One Sided Love Affair. Miten tähän Elviksen ”lauluun” oikein pitäisi suhtautua? Kuin Janne Laurila tuhannen päissään. Eivät kuninkaan maneerit tietenkään tule minulle yllätyksenä mutta tällä raidalla moukuminen ja hikottelu menee jo pahasti överiksi. Ei voi nauramatta kuunnella, mutta enpä toisaalta tiedä että onko tarkoituskaan. Biisikin on melkoista höpö-osastoa.

Laulusolisti vaihtoon, bändi jatkoon!

I Love You Because. Akustisen kitaran laiska komppaus ja Scotty Mooren ylös alas juoksevat tilutukset hurmaavat, ja Elviskin pitää itsensä täysin siedettävästi aisoissa. Aivan hyvä, ehkä enemmänkin.

Just Because. Just hyvä, nyt kaikki napsahtaa paikoilleen. Hätäisesti hölkätty rockabilly laukkaa vallattomana ja Elvis ankkuroi kokonaisuuden hersyvän teatraalisella fraseerauksellaan.

Lo-lo-ng-uh!-ti-i-me-uh!-ago-o-uh!

Tässä jostain syystä toimivat juuri ne samat maneerit, mitkä äsken riepoivat. Nyt balanssi on kunnossa.

Vartti on täynnä ja a-puoli ohi.


Ristiriitainen olo. Jos tähän pystyisi suhtautumaan pelkästään musiikkina, olisi tuomio selvä: laulusolisti vaihtoon, bändi jatkoon! Mutta onhan ilmeistä, että ilman Elvistä ei mitään tästä olisi. Ja tokihan miehen vetovoima on helppo ymmärtää – vaikka toisaalta tekisi mieleni väittää kaiken johtuneen vain siitä, ettei kilpailua ollut. Ja että 60 vuotta sitten julkinen ähkiminen ja lantion veivaaminen oli aika lailla rajumpaa kuin Miley Cyruksen twerkkaus nykyään.

Homma jatkuu, b-puoli.

Yhtäkkiä kriitikkonne on aseeton

Tutti Frutti ja kaikki on anteeksiannettu. Tässä hetkessä olisi helppo julistaa tämä kaikkien aikojen rockesitykseksi ja miksipä en julistaisi. Elvis on tällä kaksiminuuttisella maineensa veroinen kuningas. Hän laulaa hengästyneenä ja ääni särkyen, laulaa kuin ei olisi muuta mahdollisuutta. ”Tutti frutti” kuulostaa siltä kuin se merkitsisi jotain suurta. Lyhyt hyppy falsettiin ajassa 1:46 aiheuttaa omituisia seksuaalisia tuntemuksia.

Bändi tekee vain sen mitä tarvitsee, mutta hitto millaisella intensiteetillä! Scotty tikuttaa kitaraa kuin aineissa. Bill juoksuttaa bassokuvioita määrätietoisesti edestakaisin.

Ja sitten: ajassa 1:04 Elvis ähkäisee ”hit it!” ja Scotty ryntää 12 sekuntia kestävään kitarasooloon, joka on kummallisen kömpelö ja hätäinen. Kukaan ei tänä päivänä jättäisi tuollaista sooloa levylle, ei kukaan. Se on sääli, sillä tämä ontuvasti taimattu ja epäpuhtaita ääniä tihkuva soolon pätkä koskettaa enemmän kuin yksikään Steve Vain seitsemästä kielestä lähtenyt ääni.

Kuuntelen Tutti Fruttin kolmesti ennen kuin painelen eteenpäin. (Kuuntele sinäkin. Ja kuuntele myös Little Richardin originaali.)

Syvän epätoivoisena keinuva Trying To Get To You. Riemastuttavasti rytmittäen laulettu I’m Gonna Sit Right Down And Cry (Over You).

Ei mitään valittamista.

Mitä tapahtui? Tutti Frutti tapahtui, ja minä olen pauloissa kuin pahainen teinityttö 50-luvulla. Nyt kaikki kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin. Yhtäkkiä kriitikkonne on aseeton.

Tai sitten b-puolelle on vain sattunut parempia vetoja. Myös seuraavaksi tuleva I’ll Never Let You Go (Little Darlin’) on tämän tusinan parhaita. Herttainen laulu, jossa Scottyn helisevä kitara ja Elviksen laulu herkistelevät kilpaa.

Blue Moon. Riskirajoilla mennään, tästä laulusta kun on hienoja tulkintoja tehty ennen ja jälkeen Elviksen, mutta ai että kun toimiikin! Tunkkaisen hiljainen komppaus jossain kaukana taustalla. Liioitellun etualalla lähes kuiskattu, käheä laulu. Tässä Elvis tuntuu kerrankin riisuvan panssarinsa. Upea.

Blue Moon olisi ollut täydellinen päätös levylle, mutta vielä on longarilla tilaa yhdelle renkutukselle. Jonninjoutava mutta harmiton Money Honey palauttaa ajatukset a-puolen vaivaannuttaviin tunnelmiin.

Se olikin sitten siinä.


Elvis tuntuu mainettaan pienemmältä

Elvis Presley olisi täyttänyt 8.1.2015 80-vuotta, ja tästä hänen debyyttialbumistaan on kulunut 59 vuotta. En osaa päättää, että tuntuuko se pitkältä vai lyhyeltä ajalta.

Rockilla on niin valtava merkitys niin omassa elämässäni kuin elinympäristössämmekin, että tuollaiset rapiat puoli vuosisataa tuntuu säälittävän lyhyeltä pyrähdykseltä. Eihän rock ole juuri isääni vanhempi, ja teoriassa Elviskin voisi olla vielä elossa.

Olisi hauskaa pystyä uskomaan siihen, että Elvis elää. Kuvitella, että jossain lomaparatiisissa elelee ryppyinen vanha ukko, joka aina humalluttuaan vaappuu läheisen karaokebaarin lavalle vetämään muina miehinä Tutti Fruttia. Pilkun tullessa hän jo hokee tiskiin nojaten ”I am Elvis, the King!” eikä kukaan usko.

Oudointa tämän albumin kuuntelemisessa on ollut se, kuinka pieniltä ja haurailta nämä laulut tuntuvat suhteutettuna siihen giganttiseen maineeseen, joka Elviksen ylle on vuosikymmenten aikana kasvanut. Siinä maineessa ei tietenkään ole pelkästään – tai edes ensisijassa – kyse itse musiikista, mutta yhtä kaikki se saa nämä hattaraiset balladit ja villit renkutukset kuulostamaan hellyttävän sympaattisilta, jopa kotikutoisilta. Minun kirjoissani se on pelkästään plussaa.

Tämän neitsytsession myötä Elvis tuntuu mainettaan pienemmältä, aavistuksen enemmän ihmiseltä. Tai ainakin tämä alku-uran nälkäinen tähden alku.

Kuuntelen albumin vielä kerran läpi, kolmannenkin. Maneereihin alkaa kieltämättä tottua, eikä tämän kuin noiduttuna tahkoavan rockabillybändin solisti kuulostaa enää huonolta Elvis-imitaattorilta, ainakaan koko aikaa.

Taidan uskaltautua toisenkin Elvis-albumin kimppuun. Mikähän levy se olisi? Ehkä sukellan seuraavaksi myöhemmän uran mahtipontisiin show-tunnelmiin, vaikka se vasta hirvittääkin.

Mikko Meriläinen


Kuuntele itse: