Rolling Stone haastatteli Iron Maiden -solisti Bruce Dickinsonia tämän What Does This Button Do? -elämäkerran tiimoilta. Juttutuokion aikana käytiin läpi miehen elämää muuttaneita kokemuksia, joista erityisesti nousi esiin Dickinsonin vuonna 2015 saama kurkkusyöpädiagnoosi. Kysyttäessä, kuinka hän oikein onnistui käsittelemään sairauden aiheuttamia masennuksen ja toivottomuuden tunteita, Dickinson paljastaa huonojen uutisten kuulemisen olleen miltei epätodellinen kokemus.
– Kun sain kuulla diagnoosini, oli kuin olisin ollut oman kehoni ulkopuolella, aivan joku olisi puhunut jollekulle muulle samassa huoneessa. ”Minulla? Syöpä? Oikeasti?” Sitten ajattelet, että saatat kuolla. Seuraavaksi mietit: ”Tunnetko itsesi sairaaksi? Ehkä tämä on vain erehdys”, mutta tiedät, että siitä ei ole kuitenkaan kyse. Käyt läpi tuollaisia asioita. Sitten seuraa tilanteen hyväksyminen: ”Okei, miten käsittelemme asian? Tehdään suunnitelma ja laitetaan rattaat pyörimään.”
– Ajattelin, että ehkä minun tulisi olla vihainen. Ehkä minun tulisi istuskella märehtimässä ja antaa terävien veitsieni tehdä tehtävänsä, mutta sitten ajattelin, että: ”Se on uuvuttavaa. Minusta tuntuu että kaikki energiani tulee menemään hoidoista selviytymiseen. En voi haaskata voimiani vihaamiseen. Se on todellista voimavarojen tuhlausta.” Saan kemoterapiaa. Saan sädehoitoa. Minun täytyy yrittää vain elää elämääni ja katsoa eteenpäin. Siten suhtauduin asiaan omalta kohdaltani. Kun sitten lopulta sain puhtaat paperit, sitä mietti: ”Se on poissa?” ja sitten: ”Oikeasti? Minulla on sitä oikeastaan vähän ikävä”, koska olet kuitenkin elänyt sen kanssa edelliset kolme kuukautta. Se on outoa. Vähän kuin Tukholma-syndrooma. Hetken päästä havahdut: ”Älä nyt ole helvetti vieköön typerä.” Pelkäät astua takaisin valoon oltuasi kolmesta kuuteen kuukautta pimeydessä. Sitten sitä miettii, että ”mitähän sitä loppuelämällään oikein tekisi?” Kahdeksan, yhdeksän kuukauden jälkeen, kun aloin taas laulaa ja kaikkea, sitä vihdoin tokenee ja ajattelee, että ”elämä on ihan mahtavaa.”
Entä kuinka vakava sairaus sitten muutti miestä ja tämän suhtautumista elämään?
– Se ei ole muuttanut suhtautumistani kuolemaan. Kuolema on täysin väistämätön asia, se on ollut sitä aina ja tulee aina olemaankin, mutta se muutti näkemyksiäni elämistä kohtaan siten, että se ei ole vain aika elämän ja kuoleman välissä. Eläminen on elämistä hetkessä, joka ikinen sekunti ja joka ikinen minuutti. Ei siksi, että ajattelisin jotakin pahaa tapahtuvan huomenna, vaan siksi että se on juhlistamisen arvoista. Elämä on ällistyttävä juttu. Sen lahjan tästä kaikesta sain. Se on yksi syy siihen, että kun päädyin kirjoittamaan kirjan, en lähtenyt tekemään siitä mitään paskamaisen negatiivista. Minun kirjani tulisi sanomaan: ”Vau, eikö elämä olekin mahtavaa?”