”Takaisin isojen poikien liigaan!” – AC/DC-fanien ilolla ei ollut rajoja 40 vuotta sitten

1.4.2020 22:27

Tänään 1. huhtikuuta on tullut kuluneeksi tasan neljäkymmentä vuotta eräästä AC/DC:n maineikkaan historian tärkeimmästä päivästä. Australialaisyhtyeen legendaarinen laulaja Bon Scott oli menehtynyt hieman aikaisemmin – 19. helmikuuta –, ja AC/DC:n fanilaumat olivat vaipuneet kollektiiviseen epätietoisuuteen, sillä yhtye ei ollut kertonut jatkostaan mitään täysin vedenpitävää.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1980 AC/DC pyyhkäisi epäilysten pilvet taivaalta, ja ilmoitti kiinnittäneensä uudeksi laulajakseen Newcastlen kupeesta Gatesheadista kotoisin olleen Brian Johnsonin. Kyseessä ei ollut aprillipila.

Bon Scott oli AC/DC-diggareille jumalasta – tai Angus Youngista – seuraava, joten yhtyeen uusi keulakuva joutui astumaan suunnattoman kokoisiin saappaisiin. AC/DC:n – tai Johnsonin – tapana ei kuitenkaan ole ollut luhistua haasteiden edessä, ja saman vuoden heinäkuussa ilmestynyt studioalbumi Back In Black soittikin helvetin kelloja niin vanhoille kuin uusille faneillekin. Tähän päivään mennessä Johnsonin AC/DC-debyyttiä on kaupattu maailmalla yli viisikymmentä miljoonaa fyysistä kopiota.

Soundi otti ”nelikymppisten” kunniaksi yhteyttä jyväskyläläisen AC/DC-tribuuttiyhtye Dirty Deeds Indeedin (tutustu yhtyeen It’s A Long Way To The Top (If You Wanna Rock’n’Roll) -versioon täällä) riveissä pitkään soittaneeseen Juho Hämäläiseen, ja tiedusteli kitaristilta ”Johnson-aikakauden” kovimpia merkkipaaluja. (Kerrottakoon ennen listausta vielä sen verran, että Hämäläinen soittaa myös räväkässä Rane Rautiainen & Paha Kaksonen -ryhmässä, ja yhtyeen akustinen Vanhan kehnon kehtolauluja -uutuusalbumi ilmestyy 3. huhtikuuta. Tutustu Kovaan biisin täällä).

Mutta palataanpa kuitenkin AC/DC:n äärelle…

Juho Hämäläinen: ”Niin, raaka faktahan on, että Back In Black on kaikkien aikojen paras rocklevy – ei siis pelkästään AC/DC:n parhaimmista parhain. Minäkin voin sen myöntää, vaikka olenkin soittanut 25 vuotta Bon Scottin aikakauteen keskittyvässä AC/DC-tribuuttibändissä. Jotta homma ei menisi ihan tämän yhden albumin ylistyslauluksi, olen valinnut listalle viisi Back In Blackin ulkopuolista biisiä. Käytin sääntönä myös sitä, että yksi kappale per albumi saa luvan piisata.”

5. Black Ice (2008)
Rock’n’Roll Train on Black Ice -albumin hitti, joka on kelpuutettu AC/DC:n settilistaan seuraavillakin kiertueilla. Itse pidän tylystä nimibiisistä silti enemmän.

4. Stiff Upper Lip (2000)
– Rick Rubinin tuottama rumpali Phil Ruddin paluulevy Ballbreaker maistui alkukiihkon laannuttua hieman laimealta. Seuraavalla albumilla oli kuitenkin selvästi parempi boogie. Sen nimibiisi groovaa letkeän tanakasti ja on ehdottomasti laskettava Brian Johnsonin ajan klassisimpien viisujen joukkoon.

3. Guns For Hire (1983)
Flick Of The Switch on edelleen yksi suosikeistani Johnsonin aikaisesta tuotannosta. Bändin itsensä tuottama levy soi raakana ja siloittelemattomana. Se on myös viimeinen erinomainen 1980-luvun albumi. Kaksi seuraavaa kokopitkää Fly On The Wall ja Blow Up Your Video kuulostavat nykyään kovin hengettömiltä. Guns For Hire saa edelleen adrenaliinin nousemaan.

2. For Those About To Rock (We Salute You) (1981)
– On harmillista, ettei AC/DC ole vuoden 1981 kiertueen jälkeen tainnut soittaa keikoillaan muita For Those About To Rock -levyn biisejä kuin tätä. Se ei silti vähennä tämän ikuisesti väkevän kappaleen voimaa. Vielä tässä vaiheessa mukana oli rutkasti rockille elintärkeää vaaran tuntua. Ainoa oikea AC/DC:n keikkojen lopetusnumero.

1. Thunderstruck (1990)
– Ei voi mitään, kaikesta kuluneisuudestaankin huolimatta Thunderstruck on pakko nostaa ykköspallille. Yli puoli vuosikymmentä kestäneen alakuloisemman kauden jälkeen tämä jättihitti nosti AC/DC:n takaisin isojen poikien liigaan, josta se ei ole sen koommin poistunut. Albumimitassa The Razors Edge ei yllä aloitusraitansa tasolle, mutta on levyllä silti hetkensä. Thunderstruck on joka tapauksessa se biisi, jonka Pihtiputaan mummokin todennäköisesti tuntee.

Lisää luettavaa