Anssi Kelan albumimuistoja -sarja etenee 30 vuotta Kelaa -juhlakonsertin alla neljänteen osaansa. Tällä kertaa Kela muistelee vuonna 2009 julkaistua Aukio-albumia, joka oli sekä rohkea hyppy uudenlaiseen tarinankerrontaan että kaupallinen epäonnistuminen – ja tekijälleen edelleen sangen tärkeä levy.
Lue Kelan tarina levyn taustoista ja tekoprosessista alta. Aukion tekemisestä julkaistiin aikanaan pitkä rivi studioteasereita. Ne kaikki ovat luonnollisesti yhä tallessa YouTuben kätköissä, katso pätkät täällä.
30 vuotta Kelaa -konsertti järjestetään Helsingin Jäähallissa 6. toukokuuta. Lippuja tapahtumaan myy Ticketmaster, 35 euroa ovat liput huokeimmillaan. Soundi on keikan virallinen yhteistyökumppani.
Anssi Kela kertoo:
Rakkaus on murhaa -albumin jälkeen takki oli tyhjä. Tuntui, että olin kirjoittanut jo kaikki lauluni — ei ollut enää mitään sanottavaa.
Biisejä oli kuitenkin ryhdyttävä veistämään seuraavaa toteemipaalua varten. Oli vaikea löytää työhön iloa.
Eräänä aamuna päätin kokeilla jotain erilaista. Avasin tietokoneella tyhjän sivun: uuden Word-tiedoston, johon ajattelin kirjoittaa pienen tarinan. Ehkä muutaman sivun novellintapaisen, jonka voisin sitten tiivistää lauluksi.
Kirjoittaisinko biisejä, joita kohtaan en sillä hetkellä tuntenut intohimoa? Vai heittäytyisinkö tyhjän päälle kirjoittamaan jotain, joka ei täydellä varmuudella edes johtanut mihinkään, mutta jonka tekeminen tuntui hauskalta?
Mitään tarinaa minulla ei tietenkään ollut. Kirjoitin vain yhden lauseen. Keitin teetä ja tuijotin lausetta. Lopulta kirjoitin toisen. Sitten kolmannen.
Näin kului päiviä. Kun tekstiä oli 50 liuskaa, aloin ymmärtää, etten olekaan tekemässä biisiä. Hätäännyin, ja otin yhteyttä kirjailija Katja Kallioon.
Kysyin, voisiko hän lukea aikaansaannokseni ja sanoa sitten viiltävän rehellisesti, kannattaisiko minun jatkaa vai palata nopeasti takaisin biisien pariin.
Katja luki ystävällisesti kaiken naputtelemani ja kertoi minulle, että kyllä — olin kirjoittamassa kirjaa. Hänen mielestään alku vaikutti sangen lupaavalta. Katja kannusti jatkamaan.
Puntaroin vaihtoehtojani. Kirjoittaisinko biisejä, joita kohtaan en sillä hetkellä tuntenut intohimoa? Vai heittäytyisinkö tyhjän päälle kirjoittamaan jotain, joka ei täydellä varmuudella edes johtanut mihinkään, mutta jonka tekeminen tuntui hauskalta?
Valitsin hauskan. Päätin kirjoittaa kirjan ja sysätä sen tekemisen ajaksi musiikin kokonaan pois mielestäni.
En ajatellut biisintekoa, en pahemmin kuunnellut musiikkia, kävin keikoillakin vain harvakseltaan: vuosina 2007 ja 2008 tein yhteensä vain 29 keikkaa.
Mutta kirjoitin.
En ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea romaanin kirjoittaminen oikeasti vaatii.
Opin prosessin aikana valtavasti uutta parhaalta mahdolliselta opettajalta: legendaarinen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo (joka valitettavasti menehtyi pari vuotta sitten) otti minut suojelukseensa. Silja alkoi yhdessä Mikko Rimmisen kanssa sparrata tekstiäni, ja oivalsin heidän avullaan monta uutta asiaa kirjoittamisesta.
Urakka oli kaikkea muuta kuin helppo. Ensimmäisen version kirjoittaminen on hauskaa: sain keksiä erilaisia hahmoja ja tarinan, joka avautui minullekin vasta sitä mukaa kuin kirjoitin. En yhtä sivua kirjoittaessani tiennyt, mitä seuraavalla tapahtuisi.
Konseptialbumi! Ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin tästä tulisi kaupallinen itsemurha.
Ensimmäisen version luettuaan Silja kuitenkin laittoi minut kirjoittamaan sen uusiksi. Sitten kirjoitin sen kolmannen kerran. Ja neljännen.
Painoon lähti muistaakseni kahdeksas versio. Tässä vaiheessa olin jo kurkkuani myöten täynnä koko kirjaa: odottelin vain tilaisuutta päästä takaisin biisien pariin.
Esikoisromaanini Kesä Kalevi Sorsan kanssa julkaistiin kesän 2008 lopulla. Olin taas kernas tekemään uutta musiikkia, mutta kirjan kirjoittaminen ei päästänytkään heti vapaaksi.
Tuntui oudon rajoittavalta siirtyä pitkän tarinan kerronnasta lyhyiden popkappaleiden formaattiin.
Päätin yhdistää nämä kaksi asiaa. Olin Nummelan myötä lyönyt läpi lauluntekijänä, jolla on biiseissään tarinoita. Kuinka pitkälle tarinankerronnallisuuden voisi musiikissa viedä?
Voisinko kirjoittaa koko albumin mittaisen tarinan, jossa yksittäiset kappaleet olisivat kuin lukuja kirjassa?
KONSEPTIALBUMI. Ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin tästä tulisi kaupallinen itsemurha.
Aloin kirjoittaa albumia lomamatkalla Thaimaassa. Prosessi poikkesi täysin aikaisemmista levyistäni: sen sijaan, että olisin alkanut kirjoittaa yksittäisiä lauluja, laadinkin aluksi käsikirjoituksen koko tarinasta.
Jaoin sen lukuihin, jotka edustivat biisejä. Mietin seuraavaksi, minkälaisia musiikillisia tunnelmia kussakin luvussa pitäisi olla.
Kuuntelin referenssiksi erilaisia konseptialbumeja ja huomasin, että tavallisesti niitä yhdisti eräs seikka: en tajunnut niiden konsepteista yhtään mitään.
Lopulta minulla oli valmis tiekartta: tiesin, millaisia lauluja pitäisi kirjoittaa ja mitä asioita niiden teksteissä tulisi tapahtua. Ryhdyin kirjoittamaan biisejä järjestyksessä, ensimmäisestä viimeiseen.
Kuuntelin referenssiksi erilaisia konseptialbumeja ja huomasin, että tavallisesti niitä yhdisti eräs seikka: en tajunnut niiden konsepteista yhtään mitään.
Päätin yrittää kirjoittaa sellaisen levyn, joka toimisi musiikillisena kuunnelmana: tekstiä seuraamalla juoni etenisi loogisesti ja olisi helposti ymmärrettävissä. Albumi, jonka soidessa avautuisi ovi toiseen maailmaan.
Halusin rakentaa kuulijoille eskapistisen kokemuksen, joten päädyin kirjoittamaan puhtaasti fiktiivisen tarinan, joka loppupuolella vieläpä osoittautuu jonkinlaiseksi kummitusjutuksi.
Kuulija tempaistaan matkalle avauskappaleen arkisesta realismista päätöslaulun unenomaisiin tunnelmiin. Tarinan päähenkilö on kaivosmies ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat pimeisiin kuiluihin.
Miksi kaivoksesta kertova levy? En tiedä. Se nyt vain sattui olemaan tarina, jonka keksin.
Luin muistaakseni jonkun kaivostyöstä kertovan artikkelin, joka inspiroi. Lisäksi The Band -yhtyeen kaivosonnettomuudesta kertova kappale The Caves of Jericho oli kiehtonut minua jo pitkän aikaa.
En kuitenkaan pyrkinyt kirjoittamaan tarinastani millään tasolla realistista kuvausta mainareiden hommista. Ensimmäisen kerran elämässäni kävin kaivoksessa vasta albumin julkaisun jälkeen.
Kirjan tekeminen oli vaikuttanut voimakkaasti myös siihen, millaista kieltä halusin kirjoittaa. Kesä Kalevi Sorsan kanssa oli ennen kaikkea opettanut minulle, miten rikas ja värikäs suomen kieli on.
Halusin panostaa kieleen myös biiseissäni ja yrittää kirjoittaa tekstejä, jotka voisivat toimia myös luettuina.
Suomen kielellä sanoittaessa on nimittäin suurena houkutuksena suhtautua leväperäisesti sanajärjestyksiin. Kielemme on muodoltaan sellainen, että esimerkiksi sanat ”mies kävelee luokseni” on paljon helpompi sijoittaa biisiin muodossa ”luokseni mies kävelee”.
Verbin pitkä loppuvokaali on paljon laulettavampi, ja siihen on mukavaa riimitellä seuraavaa riviä. Tästä johtuen suomalainen laululyriikka on yleensä kuin Tähtien sodan Yodan sanelemaa.
Halusin myös työskennellä jonkun aivan uuden tuottajan kanssa. Useita vaihtoehtoja pyöriteltiin, muun muassa Aki Yrjänä ja Jarkko Martikainen olivat kandidaattien listalla.
Paalutin itselleni dogman: halusin tällä kertaa kirjoittaa oikeaa kieltä, kieliopin mukaisilla sanajärjestyksillä. Päätin samalla panna riimittelyn kokonaan luiskaan: en tahtonut kahlita kirjoittamistani pakollisiin loppusointuihin.
Kaipasin samaa vapautta, mikä minulla oli ollut kirjaa kirjoittaessa. Joitakin riimejä albumille kuitenkin puolivahingossa päätyi, joten sallin itselleni pientä joustoa dogmani puitteissa.
Koska levystä oli joka tapauksessa tulossa aikaisempiin nähden hyvin erilainen, järkeilin, että tämän täytyi näkyä ja kuulua myös albumin tuotannossa. Olin tottunut soittamaan studiossa suurimman osan raidoista itse, mutta nyt päätin käyttää omaa bändiäni.
Halusin myös työskennellä jonkun aivan uuden tuottajan kanssa. Useita vaihtoehtoja pyöriteltiin, muun muassa Aki Yrjänä ja Jarkko Martikainen olivat kandidaattien listalla. Jarkko sparrasikin minua jonkin verran sanoitusten kanssa.
Lopulta veljeni Ville kuitenkin törmäsi keilahallilla Tommi Viksteniin ja junaili meille tapaamisen. Tommin analyyttinen, rakentava ja osallistuva tyyli teki vaikutuksen, joten hän sai pestin.
Olin valmistanut kaikista kappaleista vain hyvin alkeelliset ”mies ja kitara” -demot. En ollut miettinyt sovituksia sen pidemmälle, koska halusin tällä kertaa ottaa vastaan myös muiden ideoita.
Ponnistus alkoikin Kaapelitehtaan treenikämpältämme, jossa pidimme parikymmentä harjoitus- ja sovitussessiota yhdessä Vikstenin kanssa. Kun arrit ja biisit olivat hallussa, siirryimme Finnvoxin majesteettiseen B-studioon, jossa albumin pohjat soitettiin muutamassa päivässä livenä sisään.
Hyvin klassinen ja mutkaton levytys: treenataan biisit, pystytetään vehkeet studioon, painetaan punaista nappulaa — pam pam.
Tommi oli hieno tuottaja. Hän imeytyi luovaan prosessiin suurenmoisella pieteetillä: ideoi, haastoi, kannusti ja tarvittaessa myös jarrutti. Levyä tehdessä oli tunne siitä, että työ oli hänelle yhtä merkittävää kuin minullekin.
Tommi kulki rinnalla. Myös bändin osallistuminen oli mahtava kokemus: oivalsin, ettei koko taakkaa ollut aina välttämätöntä kantaa yksin. Välillä myös lössissä on voimaa.
Koska Aukio-albumi muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, en tässä lähde ruoppaamaan sitä biisi biisiltä — ei kirjojakaan ole tapana arvioida yksittäisten lukujen perusteella.
Levyn tuotanto ja soundimaailma edustaa ajatonta bändisointia. Sitä tehdessä ei uhrattu ainuttakaan ajatusta sille, miten biisimateriaali saataisiin ”tuotua tähän päivään” (levy-yhtiösetien suosikkifraasi).
Pyrkimyksenä ei ollut kirjoittaa hittejä vaan tehdä musiikkia, joka maalaa kuvia ja kuljettaa epäonnisen kaivosmiehen tarinaa. Kaikista levyistäni Aukio on ehdottomasti eniten kokonaistaideteos.
Sitä ei voi täysin ymmärtää, ellei malta kuunnella levyä ajatuksen kanssa alusta loppuun.
Oli täysin selvää, ettei Aukio olisi urani kaupallinen kohokohta. Eikä se sitä totisesti ollutkaan: kyseessä on urani heikoiten myynyt levy.
Tällaisesta lähtökohdasta oli täysin selvää, ettei Aukio olisi urani kaupallinen kohokohta. Eikä se sitä totisesti ollutkaan: kyseessä on urani heikoiten myynyt levy. Vuonna 2009 yleisö ei ollut enää valmis käyttämään 41 minuuttia kokonaisen albumin kuuntelemiseen.
Aukiolla on kuitenkin omat ystävänsä: monen fanini mielestä se on paras levyni. Bändini nykyisen kokoonpanon kitaristi, Tuomas Wäinölä, on jopa mennyt niinkin pitkälle, että on väittänyt Aukion olevan paras koskaan Suomessa tehty levy (Tuomas liittyi bändiin vasta neljä vuotta Aukion jälkeen).
Taiteellisena kannanottona ja kokeiluna Aukio puolustaa paikkaansa. Allekirjoitan edelleen jokaisen levyllä kuuluvan äänen.
Tuotantoni joukossa Aukio on kuin vielä nurinpäin oleva Afrikan Tähti, joka odottaa yhä löytäjäänsä. Se on levy, joka minun oli artistina pakko tehdä.
Sainkin toteutettua sen, mitä lähdin hakemaan: kuljin tarinankerronnallisen polun niin pitkälle kuin mahdollista.
Polku johti aukiolle — ja jatkui siitä suoraan pohjalle.
