Aloitetaan lopusta, muutamastakin syystä. Ensinnäkin Kent on aina osannut upeiden levynlopetusbiisien teon, ja tällä kertaa siihen kohdistuu tietenkin suurimmat mahdolliset odotukset: kyseessähän on viimeisen Kent-albumin viimeinen biisi. Tulevalle kokoelmalle on luvattu pari julkaisematonta biisiä, mutta virallisen historiankirjoituksen voidaan kuitenkin katsoa loppuvan juuri näihin minuutteihin. Kaiken kukkuraksi Kent on nimennyt viimeisen kappaleensa omaan ylidramaattiseen tapaansa Den sista sångeniksi. Moisesta korniudesta ei monikaan muu selviäisi pää pystyssä.
Kyseessä onkin jävlä fint lopetus uralle. The Cure -tyylisestä eteerisestä kitaranäppäilystä vähitellen suuremmaksi kasvava teos on kuin tietosanakirjamääritelmä sille adjektiiville, joka asustaa Kentin syvimmässä ytimessä: pakahduttava. Kertosäkeen täydellinen ”Sista gången vi ses / sista sången jag ger dig” -mantra saisi jatkua minuuttitolkulla pidempäänkin. Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa kuin laittaa Den sista sången syksyn jäähyväiskeikkojen finaaliksi – ja silloin, voi pojat, silloin itketään.
”Kaikesta on helppo kuulla, että levy on räätälöity jäähyväisiä varten”
Loppu erittäin hyvin siis, mutta Kentin kahdestoista ja viimeinen pitkäsoitto on muutenkin lähes epätodellisen onnistunut – etenkin ottaen huomioon kuinka yhdentekeviä yhtyeen muut kuluvan vuosikymmenen albumit ovat olleet. Då som nu för alltid kipuaa etenkin sävellysten puolesta yhtyeen vahvimpaan kolmannekseen.
Mitään täysin uutta levy ei tarjoa, enkä sellaista osaa siltä vaatiakaan. Kaikesta on helppo kuulla, että levy on räätälöity jäähyväisiä varten, niin harkiten se nojaa niihin uljaisiin kitararockanthem-vuosiin, joilla yhtye meidät 1990-luvun lopulla valloitti. Toisaalta aivan yhtä harkiten se muistuttaa myöhempien vaiheiden seikkailuista kolkomman konesoundin äärellä – valitettavastikin, sillä albumin äänikuva käy tukkoisuudessaan, kaiken läpäisevässä efektoinnissaan ja vanhentuneelta haiskahtavassa elektronisuudessaan etenkin kuulokekuuntelussa helposti puuduttavaksi. Rummut mätkähtelevät lähes koomisen suurina, ja Joakim Bergin laulu on usein ajettu jonkin vipstaakin läpi. Astetta paljaampana levy luikahtaisi helpommin ihon alle.
Jos Den sista sången on täydellinen keikkafinaali, niin vastaavasti levyn vakuuttavasti avaava Andromeda ottaisi luulot pois keikankin avauksena. Andromedan kertosäkeen ajatuksena pelottava mutta käytännössä levyn sekunneissa eloon räväyttävä lapsikuorokin toimii Joakimin uneliasta ääntä vasten täydellisesti. Lapsikuoro myös sulkee ympyrän levyn viimeisillä minuutilla.
Keikkasettiin albumilta kelpaisi moni muukin. Gigin räjähtelevän kertosäkeen aikana on hyvä pasautella pyroja taivaalle, vastustamattoman tarttuva Tennsoldaten-diskobiisi ja nousuhumala ovat varmasti lyömätön yhdistelmä, ja Anna Ternheimin kanssa ihastuttavasti duetoidun Nattpojken & dagflickanin aikana on helppo nähdä sytkäreiden asemaa ajavien kännykkänäyttöjen seilaavan hitaasti puolelta toiselle.
Albumille nimensä lainannut Vi är för alltid ihastuttaa itseironiallaan: ensin Joakim laulaa ”dom kommer att skriva böker om os” mutta biisin lopussa paljastaakin ”jag bara skojar, ingen komma skriva böker om os.”
Då som nu för alltidin yleistunnelma onkin useista balladeista huolimatta melko hyväntuulinen. Joakim laulaa imperfektissä ensimmäisessä persoonassa, katselee taaksepäin ja enimmäkseen nyökyttelee tyytyväisenä. Laulujen kaipauskin on ennemmin hyväksyvää haikeutta kuin epätoivoista surua.
Neljännesvuosisadan ura, kaksitoista pitkäsoittoa, fanien palvova rakkaus ja lopettaminen täysin omilla ehdoilla. Miksipä hän ei kuulostaisi tyytyväiseltä.
