Siihen nähden, että Radiohead on liki 15 vuotta nauttinut epämääräisestä maailman tärkeimmän bändin statuksesta, on yhtyeen musiikki nostattanut viime vuosina yllättävän vähän sorinaa. Valtaosa Radiohead-puheesta on suuntautunut tulevaan – mikä onkaan yhtyeen seuraava askel – tai sitten on unohduttu äimistelemään Radioheadin pr-apparaatin aikaansaannoksia.
Radioheadilla onkin harvinaislaatuinen kyky dominoida 2000-luvun sirpaloitunutta popsfääriä. Yhtye tekee sen tavalla, joka hakee vertaistaan kenties vain Lady Gagasta tai Kanye Westista. Vai kuka muu kuin Radiohead pystyy yhtä täydelliseen mediahallintaan julkaisemalla levynsä viikon varoajalla – ja ilmoittamaan virneettömin kasvoin, että levy julkaistaan paitsi digitaalitiedostoina ja perinteisessä levymuodossa myös kautta aikain ensimmäisenä ”sanomalehtilevynä” mittavan irtorompemäärän kera?
Radioheadin virtuositeetin painottuminen spektaakkelien luontiin oireilee tietysti siitä, että musiikissa ei ole pariin levyyn ollut samanlaista popin paradigmoja koettelevaa vääntömomenttia kuin OK Computerissa (1997), Kid A:ssa (2000) ja Amnesiacissa (2001). Eikä sitä ole The King Of Limbsissäkään – niin vahva ja pienin varauksin jopa erinomainen levy kuin se onkin.
In Rainbowsin (2007) eloperäiseen sointiin ihastuneet eivät välttämättä saa Thom Yorken tiukasti kipparoiman yhtyeen kahdeksannesta levystä sielunkumppania. Avauskappale Bloom panee tiiviillä elektronisilla natinoillaan ja sekamelskaisilla rumpusoundeillaan Radioheadin tukevasti nykyuomaansa: elektronisen musiikin vasenta laitaa kohden kallistuneeksi popyhtyeeksi, jonka sointi on tuore mutta ei enää uusia maailmoja osoittava.
Osin The King Of Limbs voisi olla jatketta Thom Yorken hienolle The Eraser -soololle (2006). Tiukaksi rumpukoneistettua rytmiikkaa rikkonaisiin laulupätkiin yhdistelevästä Feralista on esimerkiksi vaikea löytää mitään sellaista, jota dubstepiin ihastunut Yorke ei olisi voinut toteuttaa sylimikronsa kanssa.
Kun lakkaa vaatimasta Radioheadilta pioneeritöitä, voi toki nauttia 37-minuuttisen The King of Limbsin musiikista, joka on välillä mykistävän hienoa. Lotus Flowerin yksinkertaiset kosketinosuudet, hivenen epärytmisesti soivat kättentaputukset ja useita romaaneja suoltaneelta kirjoituskoneelta kuulostavat samplet eivät lakkaa ilahduttamasta oikein millään. Tukahdutettua bassorumpua ja kehää kiertävää pianomelodiaa selkärankanaan käyttävä Codex erittää puolestaan sitä usvaista melankoliaa, jolla Radiohead kappaleensa parhaimmillaan täyttää. Oikeastaan vain levyn alkupuoliskon kappaleissa Morging Mr Magpie ja Little By Little on tympeä tyytymisen lemu.
The King of Limbsin jättämät mietteet ovat kaksijakoiset. On vaikea kiistää sitä, että Radiohead pystyy tekemään relevanttia ja kunnianhimoista musiikkia. Toisaalta kun uran magnum opuksista tullaan yhä etäämmälle, herää kysymys siitä, onko Radioheadista tulossa jäsentensä kompromissi, johon palataan pian vain tottumuksesta, vanhojen aikojen muistoksi.
