WIGWAM: Titan´s Wheel

Arvio julkaistu Soundissa 05/2002.
Kirjoittanut: Tommi Liimatta.

Arvio

WIGWAM
Titan´s Wheel
EMI

Tämä levy on eronneilta sediltä eronneille sedille. Välillä on kuin kuuntelisi Viikonloppuisää väärinpäin. Uusia kuulijoita tällä tuskin saa. Viimevuotinen livetupla oli Wigwam Plays Wigwam, mutta nyt bändi tekee pastisseja 70-luvun aikaisesta itsestään ja vierailee usein 80-luvun videorock-tunnelmissa.

Rummut soivat läpi levyn aneemisesti ja huomioivat vain vaivoin musiikissa tapahtuvat aksentit. Wigwam ilman Österbergiä on kuin Pink Floyd ilman Watersia: ponneton, ilman ristiriitaisuuksia. Kettunen osaa liikaa päätyäkseen omaperäisiin ratkaisuihin. Rechardtilla on levyllä muutamia kaunisrakenteisia sooloja, mutta on kuin hänelle olisi pohjiensoittovaiheessa jätetty liikaa tahteja Sen Wigwam-Soundin luomiseen.

Kotilainen pitäytyy yllättävän taka-alalla tyytyen lähinnä maalaamaan koskettimillaan soolotaustoja, tai sitten hänet on vain miksattu niin alas. Tämä on kitarabändin levy, mikä on hämmentävää, koska kitara on rockin, urku progen soitin. Titan’s Wheel on rock-levy.

Groundstroem malttaa edelleen soittaa oikeisiin väleihin eikä häntä siksi enimmäkseen edes huomaa. Tämä on kehu. Olisipa hän samalla tuottanut koko levyn.

Pembroke on kadottanut brittiaksenttiaan ja laulaa etupäässä yhden sävelen melodioita. Omaleimaiset karhunhihkaisut ja biisin Drinks on the House rivit ”sweet dreams tonight (…) six beers tonight” kyllä viihdyttävät lujasti. Lisäksi levyllä on ainakin kolme hienoa sävellystä: Titan’s Wheel (myöhempien aikojen progeonnistuminen á la Pink Floydin High Hopes), To the Other Side (jossa ensiluokkainen kolpakkomelodia!) ja uljas päätösraita That’s the Way.

Levy on valitettavasti aivan liian pitkä. Sentään siltä viime vaiheessa pudotettiin yli kuusiminuuttinen studio-irrottelu ja vieläkin olisi voinut jättää viisi kappaletta pois, etenkin pilottina ilmestyneen 80-luvun Survivor-henkisen ”hitin” Heaven in a Modern World, jossa ei sekuntiakaan kuulu se ainutlaatuisuus, joka minut Wigwamissa aikoinaan hurmasi, ja josta Alan Jones kirjoitti Melody Makerissa 19.7.1975: ”Heidän esityksessään on mahtavaa sisäistä näkemystä heidän aavistaessaan kaikki muunnelmat, joita saattoi syntyä Rechardtin ja Pembroken kiehtovien sävellysten sovituksissa.” Jos tämä olisi Jim Pembroke Bandin levy, olisin antanut kolme tähteä. 

Lisää luettavaa