Jatkokertomus alkaa! Moukan Tuuria, Iisak Kirkkonen – Osa 1: Jouni Hynynen

Soundin netissä julkaistaan kesän aikana eri artistien vuoroviikoin kirjoittama jatkokertomus. Yksityisetsivä Iisak Kirkkosesta kertovan dekkarin aloittaa Jouni Hynynen.

Iisak Kirkkonen -kansikuva: Jarkko Vehniäinen

MOUKAN TUURIA, IISAK KIRKKONEN – OSA 1

Kirjoittaja: Jouni Hynynen

Tuolta se saatanan alatalo taas liihottaa, kuiskittiin Semaforin nurkkapöydässä.

Kirkkonen astui rypistyneessä puvussaan ja sinisissä silmälaseissaan sisään baariin kuin naiseen ensimmäistä kertaa, epävarmana ja hieman peloissaan. Jo kilometrin päähän näki, ja varsinkin haistoi, että hakusessa oli krapulaa tasoittava juoma. ”Seitinohuet” oli väärä termi kuvaamaan Kirkkosen eilistä päivää. Ellei puhuta sitten naaraslukin seitistä.

Iisak Sakarias Kirkkonen oli tamperelainen yksityisetsivä. Tarina ei kerro, miten tämä alun perin juankoskelainen, ei enää niin nuori mies, oli Tampereelle päätynyt. Huhuja liikkui pendoliinon nopeudella. Kerrottiin, että Kirkkonen, joka oli hyvinkin kristillisestä perheestä, oli suvun mustana lampaana saanut isältään perinnöksi vain sadan metrin etumatkan. Lähtö kotoa oli lähes yhtä nopea kuin Kotiteollisuuden putoaminen listakärjestä. Samalta se tuoksuikin: ruudille ja tuoreelle viinalle. Sen jälkeen Kirkkosta oli viety kuin postia Jobille, ja naisen perässä mies oli päätynyt viimein Tampereelle. Tai naisten.

Lähtö kotoa oli lähes yhtä nopea kuin Kotiteollisuuden putoaminen listakärjestä. Samalta se tuoksuikin: ruudille ja tuoreelle viinalle.

”Pitkien kiskojen päässä on aina iso asema”, Kirkkonen itse perusteli tamperelaistumistaan, ja viittasi näinkin vulgaarilla tavalla silloisen naisystävänsä jalkojen pituuteen.

Kirkkonen tilasi vanhan liiton juoman, kossuvissyn. Se pakeni kurkun uumeniin nopeammin kuin basisti baariin. Toista kerkesi jo hieman maistellakin, vaikka eihän siinä makua ole, vain vaikutuksia. Siksi se onkin krapulajuomana oivallinen. Kirkkonen joi kossuvissynsä ilman sitruunaa ja jäitä, sillä ne ja muut lisukkeet ovat kermaperseiden hienostelua. Vain Indican tytöt juovat juomansa niin.

Kirkkonen pilkki elämänsä reijällä. Pilkin kela hirtti kiinni kuin Anssi Kelan kertosäe. Ei hänen elämässään paljon miettimistä ollut. Viimeinen vuosi oli mennyt päin helvettiä. Meininkiä oli, mutta se oli kuin Soundin toimituksessa, erittäin sekavaa. Töitä ei ollut, viina oli maitilla ja oli suorastaan lääketieteellinen ihme, että Kirkkosen mulkku roikkui vielä reisien välissä, sen verran monen noidan padassa ja liemissä sitä oli hämmennetty. Naisia oli, mutta ei rakkautta. Ja jos rakkautta tarjottiin, Kirkkonen sitoutumiskammoisena katosi kuin laulusolisti juuri ennen keikkaa. Ja jos, erittäin harvoin tosin, Kirkkonen itse rakastui, nainen hyppäsi aamulla luudan selkään ja lensi pois.

Kirkkonen pilkki elämänsä reijällä. Pilkin kela hirtti kiinni kuin Anssi Kelan kertosäe.

Timantit on ikuisiaa-aa-aa, määki Semaforin stereoista joku saatanan hyppyritukka. Timantteja ei Kirkkosen elämässä näkynyt. Toisaalta ei hän niitä koskaan etsinytkään. Kirkkonen oli sitä mieltä, että timantit ovat kyllä ikuisia, mutta ikuisuuden kesto oli epäselvä.

Joskus aikoinaan kaikki oli toisin. Paremmin. Töitä, rahaa ja mainettakin riitti. Kirkkosen apua pyydettiin jopa poliisin toimesta, vaikkakin epävirallisesti. Kirkkonen ratkoi rikoksia kuin Santa Cruzin kitaristi farkkujaan. Hän kurkotti kohti ääretöntä. Ja meni kirkkaasti sen yli.

Siinäpä se vika juuri olikin. Kaikki tietävät kuinka käy, kun töitä on liikaa. Kirkkonen paloi loppuun. Miestä alkoi ahdistaa kuin Annalaa. Pian hän ei enää jaksanut avata toimistonsa verhoja aamuisin. Kirkkonen poltti sisällä, stressirunkkasi ilman helpotusta, piti puhelintaan äänettömällä – sillä pelkkä soittoääni alkoi ahdistaa – ja pian Kirkkonen poistui toimistoltaan vain ja ainoastaan siksi, että pääsisi käymään Alkossa tai Semaforissa hätäisillä paniikkidrinkeillä. Semaforissa mies kävi siksi, että se oli asemabaari. Siellä oli aina lähtemisen, eteenpäin menemisen, jatkuvuuden, uuden alun ja parhaimmillaan jopa toivon tunnelma. Baarin vakioasiakkaat alkoivat sinisten sankojen takia kutsua häntä alataloksi. ”Alatalo ilman lauluääntä”, sanottiin.

Kirkkonen paloi loppuun. Miestä alkoi ahdistaa kuin Annalaa.

Tätä Kirkkonen ei allekirjoittanut. Hän piti itseään musiikillisesti varsin lahjakkaana. Nuorempana hänellä oli ollut bändikin, mutta yhtyeen muilla jäsenillä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa. Rautapakara-nimisen, Maj Karma -tyyppisen, bändin ensimmäinen keikka piti perua, sillä yhtyeen kitaristilla sattui samana iltana olemaan saunavuoro ja illalla oli tulossa vieraitakin. Lopulta Kirkkonen sai tarpeekseen, pieraisi ja poistui treenikämpiltä ovet paukkuen. Kirkkonen kuuli, että sittemmin Rautapakara oli joutunut vaihtamaan laulusolistiaan samaan tahtiin kuin Nightwish. Ainoana erona oli se, että Rautapakaran miessolistit näyttivät paremmilta.

Kirkkonen oli muutenkin lahjakas. Nuorempana hän oli pyrkimäisillään Teatterikorkeakouluun, mutta lopulta juuri valmistunut kotiviinisatsi vei voiton. Elämässä pitää tehdä valintoja, perusteli Kirkkonen peilikuvalleen myöhemmin, kun tajusi, että juuri sinä vuonna taso oli ollut niin alhainen, että jopa yksi hänen vanhoista hoidoistaan, Mari Perankoski nimeltään, oli päässyt sisään. Tarina tosin kertoi, että reittä pitkin.

Jopa yksi hänen vanhoista hoidoistaan, Mari Perankoski nimeltään, oli päässyt sisään

Näitä mietti Kirkkonen ja tuijotti lasiinsa. Lasi tyhjeni pelkän katseen voimasta ja mies tilasi juuri kolmatta, kun hän äkisti tunsi vierelleen leijailevan tropiikin tuoksun.

Nainen, joka Kirkkosen viereen asettui, oli kuin suoraan Raamatun kohdasta synti. Se tuoksui ja näkyi kauas. Kirkkosen juoma meni väärään kurkkuun samalla tavoin kuin Hongiston sormet väärään kohtaan basson otelautaa. Mies alkoi yskiä kuin Hynysen Hummeri. Kun yskäkohtaus viimein meni ohi, Kirkkosen silmät lepäsivät.

Ja missä ne lepäsivätkään. Ne lepäsivät naisen rinnoilla, jotka olivat kuin kiipeilemään kutsuva vuoripari. Kirkkonen visioi itsensä kiipeilemään niiden rinteillä kaivoskypärä päässään ja iskemään lippunsa nännipihoille valloituksen merkkeinä. Ja entäpä tuo lantio ja perse. Kirkkosen sieraimet värisivät, kun hän nuuhki ilmaa ja melkein pystyi aistimaan vaginan kutsuvan tuoksun. Päässä alkoi pyöriä Wöyhin Kalasatamaan-kappale. Kirkkonen hyräili ääneen jo sen kertosäkeen loppua, kun nainen, musiikillisesta annista tarpeeksi saaneena, totesi:

–  Hei, mun silmät on täällä.

Kirkkonen heräsi ja punastui. Hän tajusi jääneensä kiinni samalla tavoin kuin turhautunut yksinhuoltaja Jonne Aaronin ikuisiin teiniviiksiin. Hän nosti päänsä ja vajosi saman tien arvoituksellisten silmien lampeen.

Kuin turhautunut yksinhuoltaja Jonne Aaronin ikuisiin teiniviiksiin

–  Anteeksi, jäin hyräilemään suosikkiyhtyeeni Wöyhin biisiä.

–  Ai. Musta se kuulosti ihan Pertti Kurikan Nimipäiviltä. Parhaimmillaankin se oli vain Yötä. Pahimmillaan Mustaa Paraatia.

Kirkkosen musiikilliset kyvyt oli murskattu samalla tavoin kuin suomalaisten bändien menestys ulkomailla, muutamalla lauseella. Toisaalta heräsi toivo, sillä hän tiesi Mustan Paraatin ainoiden musiikillisten arvojen olevan jäsenten ulkonäössä ja Yön ansioiden olevan jatkuvuudessa, jota kukaan ei oikeasti kaivannut. Kirkkonen otti pitkän huikan. Hän ei enää muistanut mistä.

Oliko hän hermostuksissaan artikuloinut suomea yhtä vittumaisella ja epäselvällä aksentilla kuin suomi-reggae-artistit

–  Sähän olet yksityisetsivä Kirkkonen. Kuulin, että sut löytäisi täältä. Mulla olis sulle hommia.

Kirkkonen laski drinkkinsä tiskille. Hän kyllä tiesi mitä hommia halusi tämän naisen kanssa tehdä. Ne liittyivät rakkauden urakoihin. Siihen, että tuon naisen reisien välissä voisi olla työmaata useammaksikin vuodeksi. Ja se, että palkka maksettaisiin vain spermapankista oli Kirkkosen mielestä erittäin okei. Ajatusrakennelma, vulvalta tuoksuva korttitalo, kaatui kuitenkin ihanan pasaatituulen hönkäyksellä.

–  No, mitäs sanot? Kiinnostaako työ? Mitä mies miettii?

–  Pillua. Mutta tehdään työt ensin. Mennään toimistolleni, saat kertoa lisää.

Kirkkonen suki hiuksiaan, kiristi solmiotaan ja suoristeli jonkun vanhan hoitonsa ostaman Dressman-puvun ryppyjä. Samalla hän mietti, oliko hän hermostuksissaan artikuloinut suomea yhtä vittumaisella ja epäselvällä aksentilla kuin suomi-reggae-artistit.

Se ajatus jäi taka-alalle. Kirkkonen hymyili.

Ensimmäistä kertaa yli vuoteen hän oli varma, että tämä olisi uusi alku.

 

Teksti: Jouni Hynynen


… JATKUU ENSI VIIKOLLA!