Ringon seksikäs nenä – Kiinnostava The Beatles -dokumentti keskittyy teinihysterian vuosiin

Kuinka heistä ei olisi tullut tähtiä? The Beatlesin pojat näyttäytyvät Ron Howardin (Kaunis mieli, Da Vinci -koodi) dokumentin alkuminuuteista lähtien niin persoonallisina, hurmaavina, lahjakkaina ja ajassaan ainutlaatuisina, että seuraavan puolentoista tunnin aikana päälle vyöryvä, järjettömiin mittasuhteisiin räjähtänyt beatlemania tuntuu hyvin ymmärrettävältä. John, Paul, George ja Ringo valloittavat niin levyllä, lavalla kuin hauskoissa ja nokkelissa haastatteluissakin. Tekee mieli kirkua kaikkien niiden kymmenien tuhansien teinityttöjen mukana.

Nimensä mukaisesti Eight Days A Week – The Touring Years päättyy siihen, kun The Beatles päättää lopettaa keikkailun ja vetäytyy vain studiossa taikoja tekeväksi yhtyeeksi. Dokumentin kautta päätös on erittäin helppo ymmärtää.

Vielä vuonna 1964 beatlemania näyttäytyy uutena, jännittävänä ilmiönä, jota yleinen mielipide ja mediakin enimmäkseen tukevat. USA:kin on saatu viimein polvilleen ja yli 55 000 kirkuvan fanin edessä soitetulla New Yorkin Shea-stadionin keikallakin (1965) The Beatles vaikuttaa vielä hyväntuuliselta ja absurdista tilanteesta huvittuneelta.

Vuoden päästä tilanne on aivan toinen. Jatkuva kiertäminen on imenyt mehut, päälle käyvät fanit ovat alkaneet ahdistaa ja uutuudenviehätys on tiessään. Lisäksi erilaiset kohut niin Filippiineillä kuin Yhdysvalloissakin aiheuttavat kitkaa. The Beatlesista on tullut esiintymislavalle nouseva sirkuseläinlauma, ja livetilanteessa täysin kirkumisen alle peittyvä musiikki on toissijaista. Kehittynyt studiotekniikka kiehtoo luomisvimmaisia ja kunnianhimoisia Beatleja taloudellisesti kannattavaa mutta fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa keikkailua enemmän.

Nopeasti aikuistuneet poptähdet ovat alkaneet perustaa perheitä ja etsiä elämäänsä uutta sisältöä. Huumeetkin ovat astuneet mukaan kuvaan (McCartney toteaakin yhtyeen olleen pilvessä koko Help!-elokuvan kuvausten ajan).

The Beatlesin tarina on toki tuhanteen kertaan kerrottu, eikä Eight Days A Week tuo siihen varsinaisesti mitään täysin uutta – vaikka vaihtoehtoisia studio-ottoja ja muuta harvinaista materiaalia nähdäänkin – mutta jo tiivis ajallinen rajaus (1962-66) sekä amerikkalaispainotteinen näkökulma tekevät siitä kiinnostavan. Harvemmin esimerkiksi nostetaan esiin The Beatlesin 1960-luvun Yhdysvalloissa verrattain radikaaleja asenteita rotuerotteluun – The Beatlesin keikkasopimuksessa erikseen kiellettiin mustien ja valkoisten katsojien erottelu. Britti- ja jenkkikulttuurien liberaaliuserot havainnollistuvat myös kuuluisan ”olemme suurempia kuin Jeesus” -lausunnon käsittelyn kautta.

Viihdyttävä Eight Days A Week on erittäin sujuvasti etenevä dokumentti, joka taustoittaa tapahtumia riittävästi ja kertaa perusfaktat mutta välttää parhaansa mukaan itsestäänselvyyksien toistamista. Merkittävää painoarvoa sille tuovat lämpimästi nuoruuttaan muistelevat Paul ja Ringo. Myös John ja George ovat mukana arkistohaastattelujen kautta. Mukaan on otettu tarkkaan harkiten muita avainhenkilöitä, ja julkkisfanien määrä on pidetty ilahduttavan pienenä.

Olisi kiinnostavaa näyttää elokuva vaikkapa salilliselle teini-ikäsiä Justin Bieber -faneja. Joukkohypnotisoivassa teinihysteriassa on varmasti paljon samaa, mutta toisaalta The Beatlesin ajan viattomuus (pelkkä pitkähkö tukka ja pään heilutus aiheuttivat saman ihailun ja paheksunnan kuin nykyajan likialastomina lavalla twerkkaavat poptähdet) on paitsi koomista myös kadehdittavaa. Samasta asiasta, eli seksuaalisuudesta, on tietenkin kyse: ”Ringo has sexy nose! George has sexy eyelashes!”, hekumoi eräskin pyörtymisen partaalla oleva amerikkalaisteini.

Elokuvan perään nähdään Shea-stadionin puolituntinen konserttielokuva restauroituna. Tekninen parannus on merkittävä, ja nyt yleisömetelin alta erottaa selvästi, kuinka järisyttävän kova livebändi The Beatles oli. Katastrofaalisista olosuhteista ja alkeellisesta lavatekniikasta huolimatta soitto toimii ja laulu soi puhtaana. Vaikka pojat vaikuttavat kaukana yleisöstä olevalla lavalla hieman eksyneiltä, yltyy I’m Down -finaali suorastaan riehakkaaksi.

Seuraavan kerran kun tekee mieli urputtaa paskoista stadionsoundeista, muistutan itseäni siitä, kuinka Beatlesilla ei ollut käytössään edes PA-kamoja, vaan musiikki välitettiin katsomon perukoille stadionin kuulutusmegafoneista.

Ron Howard: The Beatles: Eight Days A Week – The Touring Years
Elokuvateattereissa 4.11.