Suomi on rikki – Lähiöbotox pukee maahanmuuttajien nihkeät kokemukset vihaiseksi räppimetalliksi

Timo Isoaho

Lähiöbotoxia on kutsuttu Suomen Body Countiksi, eikä aivan perusteetta. Kiukkuista räpin ja metallin yhdistelmää esittävä yhtye julkaisi elokuussa debyyttilevynsä Rikkinäinen Suomi, ja samoihin aikoihin Soundin Timo Isoaho otti selvää, mistä tässä kokoonpanossa on kysymys.

Hätääntyneen näköisen miehen kuljettama taksi kaahaa Kontulan ostoskeskuksen parkkipaikan läpi. Auto jatkaa renkaat ulvoen kohti Mellunmäkeä. Hanad Hassan seuraa tilannetta vakavailmeisenä.

– Siinä lähdettiin kiireellä karkuun. No, nää on aika raffeja huudeja.

Olemme Kontulassa, sillä tarkoituksena on ottaa valokuvia Lähiöbotox-yhtyeestä. Ja mieleen ei äkkiseltään tule osuvampaa paikkaa kuin tämä ostari, jonka ympäristössä pyörii pilvin pimein juoppoja, narkkareita ja muita laitapuolen kulkijoita.

– Mee melkeen mihin tahansa tän ostarin pubeista, ja saat takuuvarmasti turpaan, sanoo Luyeye Konssi.

Ilme kertoo, ettei hän vitsaile.

Hassan ja Konssi – taiteilijanimiltään Dosdela ja Seksikäs-Suklaa, usein pelkkä Suklaa – tietävät pilkuntarkasti, mistä he puhuvat. Hassan syntyi Itä-Helsingissä vuonna 1993 Somaliasta sisällissotaa paenneeseen perheeseen. Konssi taas saapui Angolasta Suomeen yhdeksän ikäisenä vuonna 2001. Konssit asettuivat ensiksi Saloon, mutta muutaman vuoden kuluttua perhe muutti Helsinkiin.

Kun he nyt muistelevat menneitä, esiin nousevat tarinat eivät ole kovin kauniita.

– Tuossa lähellä oli Suomen ryöstetyin R-kiska, mutta se on jo lopettanut toimintansa. Se keikattiin varmaan kolme tai neljä kertaa kuukaudessa. Yksi tuttu oli siellä töissä, ja ryöstäjä lukitsi sen kiskan kylmiöön. Onneksi joku päästi sen pois ennen kuin se jäätyi kuoliaaksi, sanoo Dosdela.

– Olin pikkujätkänä Salon Shellillä, ja joku aikuinen tuli aukomaan mulle päätä. Että vittu sä oot aikuinen ja huudat törkeyksiä pikkulapselle? ihmettelee Suklaa.

– Nää paskamaiset kokemukset on jääneet mieleen, mutta mä olen silti miettinyt, etten voi katkeroitua tällaisten juttujen takia. Totta kai suurin osa jengistä on okei, mutta valitettavasti jostakin löytyy aina se kusipää, joka muistuttaa sua, että sä oot erilainen.

Kuva: Timo Isoaho

– Mun ja Hanadin IG-tileillä on aika paljon seuraajia ja me tehdään YouTube-videoita ja niin edelleen. Ollaan siis jossakin määrin julkisuuden tyyppejä. Mutta mä olen helvetin tarkka siitä, että mua ei hyväksytä sen takia, että mun naama on ollut telkkarissa. Mä oon kuka mä oon, ja sä hyväksyt mut tällaisena, tai sitten et. Olin yks kerta Joensuussa esiintymässä, ja huomasin erään äijän huutavan jollekin tummaihoiselle jotain neekerijuttua. Menin sanomaan, että sä lähdet nyt vittuun ja tyyppi alkoi selittää, että ”älä ny Suklaa, mä oon sun fani”. Vittu, ihan sama, nyt ulos. Tää on mun periaate: kaikki ovat samanarvoisia. Piste.

Dosdela ja Suklaa ovat julkaisseet aikaisemmin r’n’b-vaikutteista hiphopia, eikä kevyempien ja hyväntuulisempien biisien tunnelmiin ole useinkaan mahtunut Itä-Helsingin tummempia sävyjä. Toki poikkeus vahvistaa tätäkin sääntöä, sillä kaksikon muutaman vuoden takainen yhteisbiisi Niiku97 viittaa Kontulassa vuonna 1997 tapahtuneeseen somalien ja skinien väliseen rajuun tappeluun.

Niiku97 antoi viitteitä tulevasta, vaikka Dosdela ja Suklaa eivät sitä silloin aavistaneetkaan. Tuleva on käsillä nyt. Tänä päivänä he ovat metallibändi Lähiöbotoxin solisteja, eikä tämä Suomen Body Countiksikin kutsuttu yhtye aristele kipeiden kissojen nostamista pöydälle.

– Jäbä, mieti! Ooksä ikinä ennen törmännyt somppuun hevariin?

Dosdela ja Suklaa nauravat.

– Vittu, nyt oot!

Ihan erilaista juttua

Lähiöbotoxilla on haastattelupäivänä myös treenit. Yhtyeen viihtyisä soitto kämppä (”me on ansaittu tää mesta, ne edelliset rotanloukut oli ihan hirveitä”) sijaitsee Myllypuron metroaseman kupeessa, ja nyt Jaakko Luomanen ja Suklaa istahtavat eräälle sen upottavista sohvista. Kuvaussessiot ovat takana, ja kaksikko on luvannut paneutua Lähiöbotoxin tarinaan ennen illan harjoitussessioiden alkamista.

­– Me treenataan paljon, mutta ei sentään niin paljon kuin Heaven ’N’ Hellin aikoihin. Harto piti silloin aika kovaa kuria, ja me soitettiin käytännössä joka ilta. Piti oikeasti olla helvetin hyvä syy, ettei menty jonakin päivänä treenaamaan. Meillä oli myös sakkosysteemi, jos joku myöhästyi sessioista. Tällaisten juttujen taustalla oli se, että me haluttiin tehdä helvetisti duunia bändin eteen. Eihän näissä musahommissa saa mitään ilmaiseksi.

Äänessä on Lähiöbotoxin kitaristi Jaakko Luomanen. Harto Haukkaluoma taas on hänen kitaristiveljensä. Kaksikko perusti juuri mainitun heavy metal -bändi Heaven ’N’ Hellin numetal-yhtye KMA:n raunioille 2000-luvun alkupuolella.

– Kun KMA:n Pommeja-single ilmestyi vuonna 2001, olin 18-vuotias. Totta kai me tehtiin teinimäisiä ratkaisuja, sävellettiin paskoja riffejä ja otettiin muitakin harha-askelia, mutta eipähän ole sitten myöhemmin tarvinnut tehdä samoja virheitä. Opittiin silloin sekin, ettei anneta muiden vaikuttaa meidän musaan. Meidän oma idea KMA:sta oli jotakin Deftonesin, Rage Against the Machinen ja System of a Downin suuntaista, mutta tuottajaksi tullut T.T. Oksala – rauha hänen sielulleen – laittoi ihan omin päin biiseihin kaikenlaisia säksätyksiä, ja homma meni vähän liikaa Limp Bizkitin ja Crazy Townin suuntaan. Se vitutti silloin ihan kunnolla, ja KMA taas vitutti puritaaneja hevifaneja. Taisi siellä tulla joitakin tappouhkauksiakin.

­– KMA hajosi aika pian ensialbumin ilmestymisen jälkeen musiikillisiin erimielisyyksiin – ihan oikeasti – ja sen jälkeen minä ja Harto perustettiin Heaven ’N’ Hell. Spinefarmin alamerkki Ranch julkaisi Sleeping with Angels -studioalbumin ja tehtiin keikkoja ulkomailla asti. Alku oli siis varsin lupaava, mutta myös Heaven ’N’ Hell hyytyi aika nopeasti, ja Harto muutti Pariisiin.

– Sitten vuodet vierivät, ja kehissä oli monenlaisia musajuttuja. Pyöritin muun muassa punkia ja hardcorea julkaissutta The Hood Took Us Under -levymerkkiä, ja tein popimpaa kamaa Lieminen-projektin puitteissa.

Harto oli tällä välin palannut Suomeen, ja veljekset huomasivat veren vetävän taas metallisemman musiikin pariin.

– Vaikka esimerkiksi Lieminen oli – ja on edelleen – älyttömän hauska proggis, niin kyllä mä kaipasin hevin soittamista. Se on kuitenkin kaikista omin juttu. Otin uuden bändin puheeksi, ja Harto oli heti messissä. Seuraavaksi pistin Instagramiin viestiä, että metallibändi etsii rumpalia. Meni ehkä kaksi minuuttia, ja Lauri Ojalalta pamahti vastaus, että mä tulen. Heitin, että all right, mutta onko sulla jotain referenssejä? Lauri vastasi, että tsekkaa vaikka se Lighthouse Project -yhtyeen levy, jonka sä olet itse äänittänyt. En mä siis ollut tajunnut ollenkaan, että tämä Lauri on just se Lauri – siis Lighthouse Projectin jäätävän kova rumpali. No, homma oli sillä selvä, ja kohta messiin tuli basisti Samuli Peurala. Myös Samuli on Lighthouse Project -tyyppi, ja hän on kaiken lisäksi ihan guru biisinkirjoittaja.

– Sitten pistin viestiä räpin grand old manille Ruudolfille, että sä tiedät ihan saletisti, kuka suomalainen voisi tulla räppäämään meidän metallibändiin. Rudi kuittasi, että tää saattaa kuulostaa hullulta, mutta Seksikäs-Suklaa voisi olla todella kova. Että se on nasta kundi ja sillä on ihan älytön live-energia. Rudi pistikin sitten Suklaalle viestiä, että nyt olisi tiukka bändi, jossa sä pääsisit duunaamaan ihan erilaista juttua ja purkamaan paskoja fiiliksiä.

Suklaa naurahtaa muistellessaan yhtyeen alkuaikoja.

– Se oli ihan älytöntä. Rudi pisti mailia, että tässä on liitteenä mun frendin Jaakon bändin biisi, ja sun täytyy tsekata se. Että sussa on paljon patoutunutta vihaa ja sä voisit tarvita just tätä. Avasin tiedoston ja… Voi vittu, musa iski ihan järjettömällä voimalla. Aloin duunata tekstiä saman tien, ja siitä tuli sitten Kato mua silmiin (Kusipää).

– En tuntenut Botoxin äijiä yhtään, ja vittu mua kuumotti ennen ekoja treenejä. Mietin, että miten tää hoituu. Sitten keksin, että otan Hanadin mukaan. Että jäbä, tuu messiin, siellä on jotain pitkätukkia, mutta tuu nyt vaan messiin. Tultiin mestoille, ja näin ekana Harton. Kelasin siinä, että syököhän toi äijä mut? Mutta sitten me alettiin vaan vetää.

Nyt on Luomasen vuoro nauraa.

– Suklaa tuli treeneihin, ja sillä oli kaveri messissä henkisenä tukena. Katsottiin, että jaahas, meillä onkin sitten kaksi uutta laulajaa. No, kytkettiin pari mikkiä, ja alettiin tsekata Kusipäätä… Helvetti, mulla oli kaikki ihokarvat saman tien pystyssä. Että tää on muuten tässä. Oli ihan älytöntä tajuta, että me ollaan täysin samalla levelillä näiden hemmojen kanssa, vaikka me on just tavattu ja me tullaan ihan erilaisista maailmoista. Se oli ihan puhdasta magiaa!

Suklaa nappaa tarinan päästä kiinni.

– Mä olen vuosien mittaan tehnyt paljon hiphopia Hanadin kanssa. Ne biisit on mielikuvitusta, mutta Botox on totta. Nää biisit kertoo sadan prossan rehellisyydellä siitä, miten mä ja Hanad nähdään tää maailma. Botoxissa on paljon lovee ja vihaa, ja siinä on koko mun sydän ja sielu. Vittu, jengi tulee joskus kysymään, että onks tää bändi joku vitsi. Silloin mä suutun aika pahasti. Että saatanan jäbä, sä et tiedä paskaakaan, mitä mä oon kokenut. Että vittu kuuntele nää biisit niin sä tiedät, että tää on niin kaukana vitsistä kuin olla ja voi.

– Jotenkin mä en koe räppihommia enää niin omaksi kuin joskus aikaisemmin. Hiphop-skenen arvomaailma ja se, miten siellä kohdellaan toisia ihmisiä… Se ei ole sitä mitä mä olen. No, kesällä 2018 mä menin sitten Tuskaan, ja siellä oli Body Count ja muut. No, mä rakastuin siihen meininkiin ihan täysin. Että tää on mun uus koti.

Luomanen huomauttaa, että yksi Lähiöbotoxin vahvuuksista on juuri se, etteivät Suklaa ja Dosdela ole kuunnelleet heviä koko ikäänsä.

– Jäbillä ei ole raskaasta musasta mitään fakkiutuneita ajatuksia, ja heiltä tulee helvetin tuoreita ideoita. En unohda ikinä sitä, kun oltiin tekemässä Botoxin ensimmäistä ep-levyä viime vuonna, ja Suklaa tuli tohkeissaan selittämään, että hei Jaakko, onko tää juttu sulle tuttu, tää on kova. Biisi oli Paranoid.

Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 7/20.