Lasten Hautausmaa
Suvilahti TBA, Helsinki
5.7.2019
Teksti ja kuva: Taavi Lindfors
Lasten Hautausmaalla on maine alakuloisena ja synkkänä bändinä. Totta onkin, että yhtye ammentaa musiikkiinsa paljon suomalaiskansallisesta melankoliasta, mutta keikoillaan se kuitenkin tuo itsestään esiin myös muita puolia. Tämä tuli todistetuksi varsin täyteen pakkautuneessa Suvilahti TBA:ssa, jossa orkesterin esiintyminen hohkasi keikkapaikan ikkunoita hakanneesta sateesta huolimatta lämpöä, toivoa ja onnellisuutta.
Keikan käynnistäneen Pudasjärven ufon myötä huomasi jälleen ihmettelevänsä, miksi yhtye ei ole huomattavasti nykyistä maineikkaampi. Biisi sai etenkin lavan läheisyydessä olevan yleisön tanssimaan antaumuksellisesti ja laulamaan mukana, vaikka kappale ei lukeudu bändin tunnetuimpiin teoksiin. Energiaa keikkasalissa riittikin koko esityksen ajan, sillä settilistan painopiste oli yhtyeen menevämmissä sävellyksissä.
Mustiin pukeutunut laulaja Kristiina Vaara on hieno tulkitsija, joka uppoutui syvällisesti laulamaansa pitäen välillä silmiään kiinni tai katsomalla yleisön ylitse kaukaisuuteen. Vaarassa on runsaasti ujoa karismaa, joka palvelee yhtyeen herkkätunteista musiikkia. Kaikesta naisen olemuksessa huokui onnellisuus – vaikka esiintyminen vaikutti jännittävän, hän selvästi rakastaa laulaa yleisön edessä. Edes ajoittainen epävireisyys tai sanojen unohtuminen Toven säkeistöissä eivät vaikuttaneet haitallisesti konserttikokemukseen, sillä yhtyeen musiikissa on kyse paljon muusta kuin tiukkaotteisesta suorittamisesta.
Bändin ansioksi on kirjattava, että se uskaltaa astua yleisön eteen aidosti omana itsenään. Illan aikana mikään lavalla ei vaikuttanut käsikirjoitetulta tai tarkasti harkitulta imagovalinnalta, vaan esimerkiksi lavaliikehdintä ja välispiikit kaikkine kömmähdyksineen tuntuivat spontaanilta. Vastaavaa harvemmin näkee nykypäivänä, ja se on varmasti yksi syy siihen, miksi bändin ja katsojien välillä on keikoilla niin läheinen suhde.
Bändin ja yleisön välinen emotionaalinen läheisyys on keikasta toiseen käsinkosketeltavaa. Se kielii siitä, että yhtye onnistuu musiikillaan tavoittamaan jotain todella ainutlaatuista.
Erikseen on kehuttava urkuri Niko Saarista ja kitaristi Touko Arhisaloa, joiden biiseihin ujuttamat mielenkiintoiset yksityiskohdat toivat bändin soittoon mukavasti lisää kulmaa. Kiinnostavaa seurattavaa oli myös bändin sanoituksista vastaavien kitaristi-laulaja Tuomo Mannosen ja Vaaran yhteispeli. Kaksikko lauloi kappaleita ajoittain yhdessä katsellen toisiaan intensiivisesti silmiin, ikään kuin kulloinkin laulettuihin säkeisiin kätkeytyisi merkityksiä, jonka vain he tietävät. Rumpali Mikko Kärkkäinen puolestaan toi välispiikkien aikana laukomilla keveillä kommenteillaan vastapainoa surumieliselle musiikille.
Tunnelmallisen keikan kohokohtia olivat jamittelulla pitkitetty Susien lauma ja hurmoksellisesti esitetty Tove. Kaihomielinen Kanerva sekä koskettava Iho, hiukset ja luut puolestaan rauhoittivat välillä jopa riehakkaaksi yltynyttä menoa ja saivat katsojat silmin nähden liikuttuneeksi. Yhtye onkin mainio esimerkki siitä, että vaikuttavaan live-esitykseen ei tarvita näyttävää visuaalista show’ta tai muita krumeluureja.
Illan aikana kuultiin myös kaksi uutta kappaletta, jotka julkaistaan myöhemmin bändin neljännellä studioalbumilla. Ensiksi kuultu edustaa perinteisen melankolista Lasten Hautausmaata, jossa huomio erityisesti kiinnittyi kertakuulemalta aivoihin liimautuvaan kertosäkeeseen. Encoressa kuultu toinen julkaisematon biisi puolestaan yllätti riffipainotteisuudellaan, mutta tarkempaa analyysia kappaleesta on hankala yhden kuuntelun perusteella tehdä.
Hieman yli tunnin kestäneen esityksen olisi toivonut kestävän pidempäänkin. Bändin ja yleisön välinen emotionaalinen läheisyys on keikasta toiseen käsinkosketeltavaa. Se kielii siitä, että yhtye onnistuu musiikillaan tavoittamaan jotain todella ainutlaatuista. Poistuttuani keikan jälkeen Helsingin kaduille, tuntui maailma jälleen rankasta sateesta huolimatta hieman valoisammalta paikalta.
