Aloitetaan huipulta.
Kun valuimme sunnuntaina iltayhdentoista jälkeen hypnotisoituneen yleisömeren mukana pois päälavan edustalta, totesi ystäväni ettei kadehdi niitä, jotka joutuvat kirjoittamaan siitä jonka juuri koimme. Ymmärrän häntä hyvin, sillä Frank Oceanin keikan aiheuttaman olotilan pukivat sanoiksi parhaiten joka puolella näkyvät leveästi hymyilevät ja toisiaan autuaina halailevat ihmiset.
Teen kuitenkin parhaani.
Totuus on tämä: Frank Ocean oli parasta, mitä Flow’n päälavalla on nähty tai kuultu. Tai hitto, ikinä missään. Ja nimenomaan ”nähty tai kuultu”, sillä sekä visuaalisuus että soundi olivat mestarillisesti hallussa.
Ocean esiintyi parinkymmenen metrin päähän lavasta, keskelle yleisöä rakennetulla pienellä saarekkeella. Sen yläpuolella oli peilipallo, johon ammuttiin valoa ympäri illan pimentämää aluetta. Yleisö siis pääsi lähelle artistia ja lisäksi tunsi olevansa sisäpiirissä. Äärimmäisen yksinkertainen mutta voimakas lähtöasetelma. Aina kun katsoin taakseni hämmästyin, että ympärillä tosiaan oli parikymmentä tuhatta muutakin ihmistä.
Oceanin lisäksi lavalla hääräsi liuta videokuvaajia (kuulemma itse ohjaajamestari Spike Jonze mukana), ja kuva lähetettiin koko päälavan täyttävälle jättimäiselle näytölle. Koska kuvaajat pyörivät joka puolella artistia, näkyi videolla usein artistin kanssa samassa kuvassa myös yleisöä, mikä teki tilanteesta välittömän ja intiimin. Kuvaaminen tehtiin hauskasti ja ”kotivideomaisesti” (välillä esimerkiksi kuvattiin teknikon läppärinsä ruudulle kirjoittamia viestejä yleisölle).
Yhtä hyvää livesoundia en ole kuullut. Ääni tuli riittävän lujaa mutta dynaamisesti, selkeästi ja upottavan pehmeästi. Ympäri yleisöä sijainneet pa-tornit olivat kekseliäässä surround-käytössä. Yhtäkkiä takaa saattoi kuulua jokin ääniefekti tai hyräilevää taustalaulua. Se tuki hienosti lavan, valaistuksen ja videoinnin luomaa suljettua tunnelmaa.
Suurin ero normaaleihin jättikeikkoihin oli juuri se, ettei tämä tuntunut jättikeikalta. Ei pyroja tai spektaakkelia. Loppukeikasta tunnelmaa nostettiin parilla ristiin suunnatulla, staattisella laserviuhkalla, joihin eloa toi valonsäteiden seassa kävellyt artisti. Jälleen kerran: vähäeleistä ja tyylikästä.
Frank Ocean tallusteli rennosti lavalla edes takaisin latoen leppoisasti riimejään niukkojen ja hidastempoisten taustojen päälle. Kuulostaako tylsältä? Olette väärässä. Sekin toimi täydellisesti kokonaisuuden osana, ja Frank kohteli yleisöä kuin kotibileisiin saapuneita ystäviään.
Alkukeikasta hän mokaili taustanauhasynkkien kanssa ja käynnisti biisejä uudestaan, pahoitteli kömmähdyksiään vilpittömästi ja naureskeli itselleen. Jos se oli keikasta toiseen toistuvaa show’ta, niin en halua tietää.
Frank lauloi kuin enkeli, sielukkaasti ja herkästi. Ei briljeerausta mutta erittäin luontevaa ja pehmeää räppäyksen ja laulun synteesiä.
Itse olisin ollut täysin tyytyväinen tähänkin, mutta puolivälissä keikkaa päälavan ja Frankin saarekkeen väliselle catwalkille pakkautui parikymmentä jousisoittajaa. Konebiittien tilalle tulivat basisti, kiipparisti ja kitaristi. Ilmaisu muuttui orgaaniseksi ja monta kokoluokkaa isommaksi, mutta tunnelma pysyi yhtä lämpimänä. Jouset ohjattiin surround-kaiuttimiin, jolloin viulujen ja sellojen paikoin eteerinen maalailu, paikoin vimmainen sahaus kietoi meidät ja riisui aseettomiksi. Keikan kolmas osuus oli viimeisellä neljänneksellä nousseet tempot ja kasvaneet biitit.
Tunnustelevasta Solosta lähdettiin liikkeelle, hurmokselliseen Nikesiin päädyttiin. Siinä välissä satoi pelkkää mannaa Forrest Gumpista Pyramidsiin. Täydellisen suvereenia osaamista niin artistin kuin tuotantojengin osalta.
Toki Flow’n sunnuntaissa soi paljon muutakin. Kelataanpa alkuun.
Päivän aloittanutta Vestaa en nyt ehtinyt nähdä kuin kaksi biisiä, mutta niiden ja muiden näkemieni keikkojen perusteella on helppoa povata hänestä todella isoa nimeä, ja Jori Sjöroosin tuotannossa valmistuvasta albumista hittiä. Aseina on persoonallinen laulusoundi, erittäin sympaattinen olemus ja rohkeasti kirjoittajansa peliin laittavat kappaleet. Kaikkein lupaavimmat merkit näkyvät kuitenkin yleisössä: harvan uuden artistin keikalla näkee niin totaalisesti musiikkiin uponneita ja artistia ihaillen tuijottavia faneja.
Vesta-keikka jäi lyhyeksi, koska halusin kokea Astrid Swanin alusta loppuun. Rohkeasti yhtye asteli lavalle, vaikka iso teltta ammotti tyhjyyttään. Yleisöä alkoi onneksi valua lavan edustalle, ja veikkaanpa että jokainen sinne tullut myös jäi paikalle. Oli nimittäin hurjan puhutteleva keikka.
Helppo tai kevyt kokemus se ei ollut, etenkään aurinkoiseen sunnuntai-iltapäivään, sillä uusimman albuminsa mukaisesti myös keikka käsitteli Astridin taistelua syöpää vastaan (lisää aiheesta Astridin blogista) hyvin avoimesti. En ollut ainoa kyynel silmässä keikkaa kuunnellut. Hienointa oli kuitenkin se voima ja itsevarmuus, jolla Astrid itsensä täysillä likoon laittaen taiteensa meille esitti.
Teemaa vahvisti keikan kekseliäs rekvisiitta. Etenkin vaihe, jossa Astrid vaihtoi mustan kaavun päältään ja siirtyi laulamaan kattoon ripustetun valkoisen lakanan läpi, oli puhutteleva. Esteettinen kauneus yhdistyi ajatuksiin sairaalasta ja kuolemasta.
Keikka oli vahva myös musiikillisesti, kuten on Astridin uusin levykin. Dynamiikkaa riitti paljaista pianoballadeista hyvin intensiiviseksi yltyneeseen bändisoittoon, jossa jokainen antoi panoksensa hienoihin stemmalauluihin. Ällistyttävintä oli taustalaulajatar, jonka suusta tuli sekä mykistävän korkeita ja voimakkaita ääniä että shamanistista ääntelyäkin.
Tämä pitäisi ehdottomasti kokea jossain otollisemmassa tilassa ja tilanteessa – lyhyt festarisetti, aikainen ajankohta sekä väljä ja levoton ympäristö söivät väistämättä tehoa.
360-lava on Flow’n keidas, jonka ainoa huono puoli on se, etteivät kaikki halukkaat mahdu sisään. Itseäni harmitti tällä kertaa BadBadNotGoodin missaaminen (kuulosti herkulliselta lavan ulkopuolellekin) mutta onneksi menin ajoissa todistamaan Verneri Pohjolan Pekka-konsertin.
Kätkävaaran lohikäärmeellä lähdettiin seikkailemaan Vernerin isän Pekka Pohjolan sävellyksiin. 360-lavan hiljaakin dynaaminen soundi nosti yhtyeen (Vernerin lisäksi Mika Kallio, Teemu Viinikainen, Tuomo Prättälä ja Antti Lötjönen) jokaisen mestarin vuorotellen valokeilaan. Kauttaaltaan nautittavaa, nyanssirikasta, keskustelevaa ja eläytyvää soittoa.
Suurin rooli lankesi Teemu Viinikaiselle, joka johdatti kitaransa värikkään soundipaletin avulla keikan huipusta toiseen. Ääripäiksi määrittyivät Inke ja mä -kappaleen yksinäisesti tunnelmoiva, savuisena kuiskiva trumpetti sekä Sekoilu seestyyn äänekkääksi yltynyt, runsaasti efektoitu huipennus.
The Afghan Whigs alkoi tahmeasti. Greg Dulli vaikutti poissaolevalta ja ärsyyntyneeltä, ja biisit soivat tympeänä särömattona (etenkin Dullin kitarasta tuli epämiellyttävän kireää ja diskanttista säröä) vailla yhtyeelle ominaista svengiä. Asteittain palaset loksuivat kolosiinsa, ja viimeinen kolmannes ei valittamisen aihetta enää jättänyt. Intohimoisen Somethin’ Hot–Summer’s Kiss -finaalikaksikon jälkeen keikka tuntuikin loppuvan juuri kun oli kunnolla vauhtiin päässyt.
Ryan Adamsilta olin nähnyt aiemmin vain kaksi akustista (erinomaista) keikkaa. Miehen bändivetoja on tullut kuolattua Youtubessa, joten asettauduin lavan eteen odotuksia täynnä.
Ja kyllähän ne täyttyivät, vaikka keikka olisi saanut soida selkeästi kovempaa. Etenkin keikan kliimaksiksi noussut Cold Rosesin pitkitetty kitaraherkuttelu olisi hyötynyt suuremmasta voimasta. Sinänsä kitarasoundit olivat sekä Ryanilla että kaksoisolennoltaan näyttäneellä toisella kitaristilla juuri niin mahtavat kuin pitääkin, ja bändi soitti miellyttävän rennosti.
Vajaan tunnin mitassaan todella tyngältä tuntunut keikka painottui uudempaan materiaaliin, mutta vanhempina herkkuina saatiin muun muassa New York, New York ja When Stars Go Blue.
Lavasomistus oli hellyyttävää: pehmotiikereitä, peace-lippu, pieniä tv-ruutuja ja feikki-vahvistimia. Kaiken huippuna roudarin lavan edustalle kiikuttama pieni suitsuke-kulho.
Keikan sympaattisen kotikutoiseen ja vähän omituiseen tunnelmaan sopivasti dramaturginen kliimaksi oli Shakedown On 9th Streetin aikana eturiviin astellut, tamburiinia soittanut paholainen. Hurmaavaa.
Emperor- ja Slayer-patchit farkkutakkiinsa ommellut Ryan Adams oli hyväntuulinen ja välispiikeissään hassutteleva. Keikka loppui sanoihin ”Fuck the robots! Fuck you Skynet!”