Mitähän tästä tulee? Se oli ensimmäinen ajatus, kun black metal -pioneeri Beherit ilmoitti palaavansa estradeille ”metallikeikkojen merkeissä”.
Pääsin kokemaan Beheritin rituaalin muutaman kerran 90-luvulla, muun muassa Nokian uimahallin aulassa, Joensuun Karjalantalolla ja Riihimäen Montussa. Näiden bändien (useimmiten) omin päin järjestämien underground-keikkojen yleisömäärät olivat pieniä, ja paikalla oli yleensä muutama kymmenen ihmistä. Joskus saattoi olla yli satakin.
Beheritin – ja monien aikalaisten – esiintymiset olivat kaoottisia ja yllätyksellisiä. Toisen aallon black metal oli tuolloin uusi juttu, ja keikoilla saattoi tapahtua melkein mitä vaan. Tai siltä se ainakin tuntui. Vaaran tunne oli myös läsnä – siis ihan konkreettisestikin, sillä esimerkiksi Joensuussa helmikussa 1992 Beheritin keikan aikana yleisöön lensi painava sian pää.
Näistä ajoista on vierähtänyt yli kolme vuosikymmentä, ja tällä välillä Tuonelan virrassa on nähty jokunenkin musta joutsen. Tällä välin Beherististä on myös ehtinyt tulla maailmanlaajuinen kulttinimi, ja tuhannet ja taas tuhannet black metal -fanit ovat voineet vain haaveilla Rovaniemellä 80-luvun lopulla perustetun yhtyeen näkemisestä livenä.
Kun yhtye yllättäen ilmoitti aktivoituvansa, monien odotukset karkasivat tietysti pilviin. Tai ehkä pikemminkin jonnekin hyvin syvälle maaemon poveen. Mitä helvettiä (!) jo 90-luvulla black metalin outolinnuksi leimautunut Beherit voisi keksiä, etteivät ”comeback-keikat” olisi pettymyksiä?
Suunnataan Helsingin Ääniwallin uumeniin. On 30. elokuuta 2024, ja Helsingin ilta on lämmin. Kahdeksan sataa otusta sisuksiinsa imevä keikkapaikka on myyty loppuun aikoja sitten. Ne 90-luvun viitisenkymmentä ihmistä vetäneet iltamat ovat hyvin kaukainen muisto. Ilmassa on selvästi ”suuren urheilujuhlan fiilistä”, ja jotenkin tuntuu ihan käsittämättömän oudolta, että tohkeissaan oleva porukkaa odottaa lavalle – helvetti soikoon – Beheritiä.
Puoli kymmenen maissa, aiemmin ilmoitettun showtimen aikoihin, PA-systeemi alkaa sylkeä ilmoille paksua äänimassaa. Ehkä vartin mittaisen pahaenteisen intron jälkeen nyky-Beherit materialisoituu yleisömassan eteen jostain lavan sivustojen varjoista.
Yhtyeen alkuaikojen laulaja-kitaristi Marko Laiho (aka Nuclear Holocausto Vengeance) ei enää soita livenä kitaraa vaan aurinkolasipäinen muusikko hoitaa osan lauluosuuksista ja komentaa sample-padiaan.
Beheritin nykyisenä laulaja-kitaristina taas toimii useistakin ug-yhtyeistä tunnettu Juha Laine (aka Black Moon). Hauskaa sinänsä, että hän näyttää lavalla enemmän tai vähemmän ”nuorelta Marko Laiholta”. Bassoa soittaa Pasi Kolehmainen (aka Abyss, Twisted Baptizer) ja patteriston takaa puolestaan löytyy alkuperäinen Beherit-rumpali Jari Pirinen (aka Sodomatic Slaughter).
Pari ensimmäistä biisiä (Unholy Pagan Fire ja The Gate of Nanna) menevät lähinnä ihmetellessä. Tai no, valoshow pistää silmiin alkuhetkistä asti. Lavan yläpuolella olevat valot ja paikan kattoon sijoitetut ledputket tuottavat
tyylikästä ja vaihtelevaa valosaastetta koko keikan ajan. Kaikesta huolimatta pääasiallinen ajatus on tämä: ei hemmetti sentään, olen Beheritin keikalla ensimmäistä kertaa 32 vuoteen!
Kun vaikuttava keikka etenee, hiljalleen mieleen nousee ymmärrys: jumalauta, juuri tällainen Beheritin paluun pitääkin olla. Bändi ei onneksi ole niin typerä, että se yrittäisi palata 90-luvulle – vaikka klassiset biisit ovatkin sieltä kotoisin. Yli kolme vuosikymmentä vuotta ensimmäisten askeleidensa jälkeen Beherit on täysin uudenlainen entiteetti, mutta eteerisen vaaran ja omintakeisen arvaamattomuuden tunne on edelleen vahvasti läsnä. Menneestä on otettu mukaan maanalaisia voimavaroja, mutta muuten ei katsella liikaa taakse.
”Geneerisen ja turvallisen” metallikeikan tunnelma loistaa täydellisesti poissaolollaan eikä reilun tunnin mittaisen karhean rouhinnan intensiteetti katkea hetkeksikään. Maineikkaan Drawing Down The Moonin (pääosin)
hidastempoisemmat ja omituiset black metal -hitit soivat edelleen kulmikkaasti, kolkosti ja kylmästi, kun taas The Oath Of Black Blood -debyytin Blasphemy-henkinen nopea runttaus hyökkää päälle häkellyttävästi.
Laine ja Laiho jakavat lauluosuudet, ja jälkimmäisen vahvasti efektoitu transsimainen tulkinta (kaikki mahdolliset äänet kuiskauksista ja sihinästä örinään sekä huutoon) tuntuu vielä tänäkin päivänä luissa ja ytimissä. Niin, muistatte varmaan, kun kuulitte ensimmäisen kerran Drawing Down The Moonin lauluosuuksia?
Mikä juhlavinta, konsertin tunnelma ei herpaannu hetkeksikään, sillä kappaleiden välit on täytetty painostavilla äänimaisemilla. Tarvitseeko mainita, että välispiikkejä ei ole?
En tiedä, miltä iltama maistui, jos et nähnyt Beheritiä 90-luvulla. Jos näit, tämä keikka oli niiden… surrealistista jatkoa.
Mutta mitähän Beherit keksii seuraavaksi?
Teksti: Timo Isoaho, kuva: Jonna Ikonen