Livearvio: Alice In Chains jätti hyvän maun suuhun ajoittaisesta löysyydestä huolimatta

17.6.2019 14:46

Alice In Chains, Doom Unit, Flat Earth
Kaisaniemen puisto, Helsinki
16.6.2019

Teksti: Vesa Siltanen

Kun laulaja Layne Staley poistui keskuudestamme, oletti moni Alice In Chainsin tarun loppuvan siihen. William DuVallin avustuksella Jerry Cantrell, Sean Kinney ja Mike Inez kuitenkin onnistuivat nousemaan jaloilleen ja seattlelaisryhmä on sittemmin julkaissut jo kolme mainiota pitkäsoittoa Black Gives Way To Blue (2009), The Devil Put Dinosaurs Here (2013) ja Rainier Fog (2018), joiden ei tarvitse yhtään hävetä 1990-luvun klassikoiden rinnalla.

Yhtye on uuden tulemisensa jälkeen nähty Suomessa toistaiseksi vain festivaaleilla, mutta viime viikonloppuna bändi heitti peräti kaksi omaa konserttiaan ensin Oulussa ja sitten Helsingissä. Allekirjoittaneen matka suuntautui Kaisaniemen puistoon, jonne bändille oli tehty iso ulkoilmalava. Oulussa Alice In Chains esiintyi jäähallissa, enkä oikein keksi, miksi Helsingissä oli hallikeikan sijaan päädytty tällaiseen ratkaisuun, mutta väliäkö hällä. Onneksi sää oli armollinen ja 6000-päiselle yleisölle riitti tilaa temmeltää.

Helsingissä lauteiden lämmittelijöinä toimivat tamperelainen Doom Unit sekä muun muassa HIM- ja Amorphis-yhteyksistä tuttujen miesten uudehko kokoonpano Flat Earth. Doom Unit paiskoi lyhyen setin ihan mukiinmenevää, mutta helposti unohtuvaa jyystöään kouralliselle innokkaimpia faneja, jotka olivat vallanneet paikat eturivistä hyvissä ajoin.

Doom Unit soitti hyvin, mitä nyt kertosäkeiden korkeimmat stemmalaulut särähtivät ilkeästi korviin. Lyhyt setti ei kuitenkaan antanut parasta mahdollista tai ainakaan järin monipuolista kuvaa bändin materiaalista, sen verran samasta puusta veistettyjä biisejä oli bändi valikoinut listalle. Ei huono, muttei kyllä mikään järisyttävän mahtava vetokaan kaiken kaikkiaan.

Samaa voisi oikeastaan sanoa Flat Earthistakin. Kuljetut kilometrit näkyvät soittajien otteessa ja varsinkin Kaasun jämäkkää komppausta on aina ilo kuunnella ja myös katsoa. Samoin Linden kitarasoundit ja tyylitajuiset riffittelyt ja soolot ovat aina miellyttäneet korvaa. Paperilla kaikki onkin kunnossa, mutta se joku määrittelemätön viimeinen potku touhusta silti puuttuu. Biiseissä on paljon hyviä juttuja, mutta kokonaisuus ei ihan lähde lentoon vaaditulla tavalla. Ja vaikka Anthony Pikkarainen näyttää ja kuulostaa luontaisesti rokkikukolta, karisma ei riitä saamaan koko yleisöä syömään laulajan kädestä.

Lopulta Alice In Chains kipusi lavalle (hämmentävää kyllä vartin etuajassa ilmoitetusta soittoajasta) ja aloitti savottansa. Setti oli rakennettu hyvin ja sillä olivat tasapainossa niin vanhat hitit kuin uudemman tuotannon parhaimmat siivut. Tuorein Rainier Fog -albumi oli edustettuna peräti neljän biisin verran ja siihen päälle Black Gives Wayltä että The Devil Put Dinosaurs Hereltä soitetut kappaleet istuivat saumattomasti Them Bonesin, Dam That Riverin, No Excusesin ja We Die Youngin kaltaisten klassikoiden joukkoon.

Kokonaisuutena arvioiden Alice In Chains soitti veteraanien varmuudella hyvän maun suuhun jättäneen keikan, mutta kilometrit näkyivät myös herrojen otteissa. Liekö Oulu vienyt mehut vai mistä oli kyse, mutta Cantrell vaikutti ja näytti hyvin väsyneeltä, vaikkei se soitossa onneksi niinkään kuulunut. Bändin soundiin olennaisesti kuuluvat laulustemmat sen sijaan hakivat keikan alussa, mutta loppua kohden ne oikeat sävelet alkoivat löytää paikkansa.

DuVallia verrataan luonnollisesti paljon edesmenneeseen Staleyhin, mutta luulisi tämän keikan viimeistään osoittaneen, miten paljon omilla jaloillaan mies oikeasti seisoo. DuVall otti yllättävän vaisuun yleisöön (liekö viikonpäivällä jotain tekemistä asian kanssa?) hyvin kontaktia ja piti menoa yllä. Viimeistään Staleylle omistetun Nutshellin aikana DuVall näytti olevansa mies paikallaan.

Keikassa ei ollut oikeastaan muuta oikeasti moitittavaa kuin omituisen löysä encore. Ensinnäkin Sap-ep:ltä (1992) mukaan nostetun Got Me Wrongin sijoittaminen encoren toiseksi biisiksi hämmensi, mutta vielä enemmän kummastusta aiheuttivat todella, todella löysästi soitettu Would? sekä vielä levyversiotakin rauhallisemmin soitettu Rooster, johon konsertti myös päätettiin. Lisäksi Rooster loppui jotenkin niin verkkaisesti ja omituisesti, että kesti hetken tajuta, että jaa, se oli sitten siinä.

Mutta tosiaan, lopun antikliimaksista huolimatta Alice In Chains tarjosi rahoille vastinetta ja jätti hyvän mielen Kaisaniemestä Helsingin yöhön valuneelle juhlakansalle.

Lisää luettavaa