Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Suomenkielinen raskas musiikki löi isosti läpi vuosituhannen vaihteen tienoilla, mutta jo aiemmin väkevää pioneerityötä tekivät erityisesti Mana Mana ja Lyijykomppania.
Lyijykomppanian ”taka- ja eturivissä” vuodesta 1981 vaikuttanut Esa Moilanen menehtyi syksyllä 2022, mutta ei sentään keikkabussiin. Kun suruaikaa oli vietetty tarpeeksi kauan, haavoitettu veljeskunta ilmoitti järjestävänsä muistokonsertin. Tapahtumaa ”juhlittiin” Lyijykomppanian sydänmailla Haukivuorella toukokuun lopulla 2024, ja estradille nousivat Lyijykomppanian viimeisimmässä kokoonpanossa mukana olleet Tero Vuorinen ja Petri Lindström sekä yhtyeessä eri aikakausina vaikuttaneet Arto Alaluusua, Petteri Virtanen, Tapio Wilska, Timo Rautiainen, Jarkko Strandman ja Joni Rossi. Myös Kaarle Viikate oli itseoikeutetusti paikalla, sillä eihän Viikatetta olisi olemassakaan – ainakaan nykymuotoisena – ilman Lyijykomppanian maallistuneita ajatuksia ja jahtilauluja.
Lyijyherrojen toinen ja viimeinen keikka puolestaan tapahtui Jyväskylän täyteen pakatussa Lutakossa perjantaina 11. lokakuuta 2024. Jos ensimmäisen konsertin lipputulot menivät Haukivuoren yhtenäiskoulun oppilaskunnalle, Jyväskylän-tuotot ohjataan Mieli ry:lle. Eikä ainoastaan lipputulot vaan myös kaikki muukin Lutakon illan rahaliikenne – narikkamaksuja myöten – menevät samaan osoitteeseen. Onneksi näistä porukoista näyttää edelleen löytyvän hienoja ihmisiä, toisin kuin tuolta päättäjäportaasta.
Minä en päästä sinua täältä
sinä et mene minnekään
minä en päästä sinua täältä
tulen perässäsi halusit tai et
Lyijyherrat menivät Lutakossa suoraan asiaan, ja Timo Rautiainen kävi avaamassa ääntään Viimeinen voitelu -klassikkoalbumin melkein avaavan Alun myötä. Sitten jälkeen ääneen pääsi laulaja-kitaristi Tero Vuorinen, ja luvassa oli Synkkää jynkytystä -ep:n klassinen nimiraita. Niinpä niin: tupakkaa, viinaa, tupakkaa!
Keikka oli juuri sellainen kuin odottaa saattoi eli lähes kronologisesti edennyt biisikavalkadi oli murhaavien riffien ja mustan huumorin juhlaa alusta loppuun. Kohokohtia oli paljon, ja kyllähän Rautiaisen tulkitsemat Selvää jälkeä sekä Maallistuneita ajatuksia/Taivaallisten siipien alla olivat suorastaan ravisuttavia hetkiä – taas kerran.
Parhaimmillaan LK-biisit raikuivat lavalta kolmen sähkökitaran ja kahden basson – anteeksi, Rickenbackerin – voimin, joten asia tuli harvinaisen selväksi monellakin tavalla. Se toinen ”rickenbackeristi”, nimittäin Arto Alaluusua, ansaitsee aivan erityiset aplodit, sillä mies tarjosi alataajuuksia illan jokaisen biisiin. Siis myös niihin uudempiin, joita hän ei ole aikoinaan ollut tekemässä tai taltioimassa. Vähintäänkin kiitettävä suoritus.
Ennen setin puoliväliä lavalla nähtiin myös Kaarle Viikate, ja hänen tehtäväkseen oli sälytetty Lyijykomppania-asteikolla varsin hittipitoisen Suden hetki -ep:n raidat Kyisen pellon kyntäjät ja Omenain kerääjä. Myös Uimakoulu-albumin avaus Kuollut mies pääsi Kaarlen käsittelyyn. Komeaahan se tietenkin oli.
Jossakin siellä setin puolivälin tienoilla hypättiin 90-luvun puolelta 2000-luvun Lyijykomppania-tuotannon pariin. Jo ”kakkossetin” avausraita, laulaja-kitaristi Jarkko Strandmanin tulkitsema Kehitys kulkee perse edellä toimi oivana muistutuksena siitä, että Lyijykomppania teki pirunmoista jälkeä myös sen jälkeen, kun Timo Rautiainen lähti omille, varsin tunnetuille teilleen vuonna 1996.
Kuoleman eskadroona, Lampaan syöjät, Yksinäisen tähden harhailija, Mummot naftaliiniin ja niin edelleen. Lutakon kuuma ja kuulas syysilta jatkui vähintään viiden tähden arvoisena päätökseen asti.
Ja nyt, Pasila… Narvan marssi!