Muistokirjoitus: Esa Moilanen, kyisen pellon kyntäjä

Esa Moilanen 1961-2022

Tänne ei kuulu itku ja parku
Vaivatun ääni on vaiennut
Iäksi vaiennut

Oltiin Keuruulla. Vuosi oli 1991.

Taas yksi puuduttava koulupäivä oli takana. No, onneksi luvassa oli jotakin piristävämpää. Tässä tapauksessa tuo sanavalinta johtaa ehkä hieman harhaan, mutta menköön.

Kurvasin pyörällä läheisen kerrostalon pihalle. Rappuset ylös ja ring ring. Pian oven avasi Astro Lihjamo, Bassmania Records -pienlevy-yhtiön kippari. Internetistä ei ollut tietenkään puhettakaan, mutta jostakin tietooni oli silti kulkeutunut, että Lyijykomppania-nimisen orkesterin debyytti-ep Synkkää jynkytystä on saapunut painosta. Ja niin se olikin. Ostin Astrolta yhden vinyylin – hinta taisi olla kahdenkymmenen markan hujakoilla -, ja poljin kotiin parin kilometrin päähän. Tunnelma oli odottava.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi ep:n kanteen. Siihen oli kuvattu kolme varsin totisen ja jopa tylyn näköistä herrasmiestä. Etualalla oli rumpali Esa Moilanen. Jumalauta, tuolle ei uskaltaisi vittuilla. Hieman taaempana lymyilivät basisti Olli Jaatinen ja laulaja-kitaristi Timo Rautiainen. Hekään eivät kuvan perusteella vaikuttaneet kavereilta, jotka kannattaisi kutsua leppoisaan illanviettoon.

Ep:n ensimmäinen raita Öljyn kaiku hämmensi, sillä Rautiainen lauloi ruotsiksi. Varsin mielenkiintoinen ratkaisu suomenkielisen heavy metalin pioneerilta. No, se oli Lyijykomppanian outoa ja kieroa (mustaa) huumoria, jota piti usein etsiä rivien välistä. Tämän kappaleen suhteen ei tarvinnut mennä sinne asti.

Kakkospuolen käynnistys olikin sitten sitä ”ihteään” eli varsin synkkää jynkytystä. Tosin nimiraita piti sisällään myös mukana laulettavan hittikertosäkeen: ”Tupakkaa, viinaa, tupakkaa”. Kun ep saapui päätökseensä, yksi asia oli tullut selväksi: kokko on sytytetty!

Vuonna 1993 ilmestynyt debyyttialbumi Uimakoulu oli vieläkin järisyttävämpi kokemus. Painavia riffejä, painavia sanoja. Vaikka omasta puolestakin kannettavaa oli varmasti tarpeeksi, rumpali-sanoittaja Esa Moilasen hartioita tuntui painavan alas koko tuhoutuvan maailman paino.

”Maankuori aukeaa
sula tuli vyöryy kaiken yli
kallioilta luut katkeaa
paljastuu äidin hehkuva syli

Hehkuva meri kaukana palaa
tyhjään häipyy turha tuhka
on tehty selvää jälkeä”

Selvää jälkeä / Uimakoulu

Sitten ilmestyi mainio ep Suden hetki, jolta löytyvä Kyisen pellon kyntäjät kelpasi Viikatteellekin.  Jo seuraavan Lyijykomppania-albumin oli puolestaan määrä jäädä yhtyeen jäähyväisiksi. Viimeinen voitelu on edelleenkin kylmät väreet kehoon nostattava levy, jota yhtyeen basisti Arto Alaluusua on kuvaillut seuraavasti:

Viimeisen voitelun apokalyptinen ote ja levyltä välittyvä vaaran tunne ovat ainutlaatuisia juttuja. Tunnelma täytyy kuitenkin ymmärtää oikealla tavalla, sillä musiikki ei ole esimerkiksi yltiöpäisesti särötettyä nopeaa kaahausta. Ei lainkaan. Biisit soljuvat aika rauhassa, mutta juuri se on sitä pahinta myrkkyä. Kun pistää silmät kiinni ja uppoutuu tunnelmaan, alkaa tuntea jalkojen uppoavan sammaleeseen, usvan leijailevan ympärillä ja ihon menevän kananlihalle. Ja mielen valtaa tietoisuus, että kuolema voi tulla mistä tahansa ja koska tahansa.”

Viimeinen voitelu ei kuitenkaan jäänyt Lyijykomppanian uran viimeiseksi. Viimeiseksi sen sijaan saattoi jäädä viime vuonna mummot naftaliiniin pistänyt Tarpeettomia ikävyyksiä.

Sunnuntaina toinen lokakuuta 2022, siinä aamukymmenen korvilla, julkaistiin nimittäin tieto, että Lyijykomppanian yli 40-vuotiseksi venyneen historian ainoa pysyvä jäsen Esa Moilanen on menehtynyt.

Tiedonanto kouraisi – ja kouraisee – syvältä. Suomalaisen raskaan musiikin todellinen pioneeri on poistunut näyttämöltä.

Kun aloin itse tehdä enemmänkin musiikkitoimittajan töitä 90-luvun lopulla, Lyijykomppanian varhaisen kauden toinen voimahahmo Timo Rautiainen tuli nopeasti tutuksi. Kirjoitin Matti Riekin kanssa kirjankin Rautiaisen kipparoimasta Trio Niskalaukaus -yhtyeestä.

Esa Moilanen jäi etäisemmäksi ja salaperäisemmäksi hahmoksi. Trio Niskalaukaus -kirja piti sisällään myös Lyijykomppania-luvun, mutta Esalta ei herunut haastattelua. Silloin 2000-luvun ensimmäisinä vuosina tuli vahva tunne, että Rautiaisen uran seuraava askel Trio Niskalaukaus ja siitä kirjaa kirjoittaneet toimittajat eivät olleet Moilasen ”suosikkilistalla” aivan kärkisijoilla. Kantalaan, Lyijykomppanian myyttisille maille, ei siis olisi mitään asiaa.

Olin väärässä. Moilanen ei ollutkaan oikeasti suuttunut tai katkeroitunut, ja kävin myöhemmin todistamassa Lyijykomppanian konsertteja Kantalan maineikkaan kyläkoulun lisäksi esimerkiksi Keuruulla, Tampereella ja Jyväskylässä. Jos tie kävi esiintymisten jälkeen myös yhtyeen tovereiden jutuille, ”vastaanotto” oli aina asiallinen, kohtelias ja sopivan jäyhä. Jaloviinaakin oli aina tarjolla.

Kun Lyijykomppania-kollektiivi sitten pitkän harkinnan jälkeen päätti koota varhaiset merkkiteoksensa yksien kansien väliin, yhtye halusi allekirjoittaneen Lyijykomppania: 1993-1996 -boksiin liitetyn historiikin kirjuriksi. Lupauduin tietenkin heti, sillä luvassa olisi tarinoita muun muassa viinasta, kuolemasta ja maailmanlopusta. Mikäpä sen hauskempaa.

Kun Esa Moilanen myöhemmin kommentoi kirjoitusta, se ilahdutti minua suuresti. Esa totesi: ”Oivallista tekstiä, onnittelut. Mielestäni informaatioarvokin on melkoinen. Ja harva kai sen nauramatta lukee – vaikka osa pahimmista toilailuista puuttuukin…”

Tämän ”boksiprojektin” oli määrä huipentua jossakin vaiheessa kuluvaa syksyä. Tarkoituksena oli nimittäin suunnata kohti Etelä-Savoa ja Lyijykomppanian sydänseutuja. Ajatuksena oli keittää kahvit ja kulauttaa päälle hurnakat naukut orkesterin seurassa. Ja jos reissu olisi venynyt yön yli, ehkä olisin saanut omin korvin kuulla myös legendaarisen ”Lyijykomppaniassa herätys” -komennon.

Nyt on se syksy. Omenat ovat keräämättä, kyinen pelto on kyntämättä ja happosade lyö ikkunaan. Ja mikä synkintä, kahvit ja naukut jäivät juomatta.

Onneksi hieno musiikki jää sentään elämään.

Kantala, Narvan Marssi.

Teksti: Timo Isoaho