Amy Winehouse ei suinkaan ole ainoa. Hänen, Joss Stonen, Kate Nashin, Lily Allenin ja monen muun jälkeen on vuorossa Adele Adkins, joka on julistettu vuoden 2008 kuumimmaksi löydöksi mitä nuorten ja tiedättekö-hei-aivan-mielettömän-lahjakkaiden naisten esittämään musiikkiin tulee.
Adele on todellinen levy-yhtiön märkä uni. Hän on käynyt samaa lontoolaista esittävien taiteiden koulua kuin Nash, Winehouse sekä jotkut The Kooksin ja The Feelingin muusikot. Hänen äänensä on sellainen, mitä Idols-tuomarit ja radioiden soittolistojen laatijat kautta maailman rakastavat. Toisin sanoen sitä voi kuvailla ”sielukkaaksi”, jos pystyy olemaan ajattelematta oikeita soul-laulajia.
Jättipottia jakamaan on kutsuttu sellaisia hittimaakareita kuin Mark Ronson ja Eg White. Ehkä olisikin ollut vähän liikaa, jos 19-vuotias neito olisi ihan itsekseen väsännyt Chasing Pavementsin kaltaisen täsmähitin. Niinpä hänen hienoimmaksi ikiomaksi hetkekseen jää nätti Hometown Glory -balladi, joka kertoo rakkaasta Lontoosta. Se ei ole aivan Waterloo Sunset, mutta nousee geneerisestä nipusta esiin poikkeuksellisella henkilökohtaisuudellaan.
Ammattilaisten arvokas apu tulee esiin harkituissa sovituksissa. Pelkistetty Daydreamer, taitavasti Massive Attackin Unfinished Sympathya varastava Cold Shoulder ja vanhanaikaisesti jatsahtava My Same luovat vaikutelman, että levyllä tapahtuu jotain. Silti Adelen ensialbumi ikävystyttää alituisella keskinkertaisuudellaan ja on samalla mainio esimerkki siitä, että pelkkä ääni ei riitä.
Pyöreäposkisesta Adelesta saattaa tulla jotain, vaikka 19-levyllä pysytään tiukasti keskellä tietä. Ensimmäisen ja toisen levynsä välillä Amy Winehouse rakastui, erosi, otti kasan merimiestatuointeja ja löysi huumeet. Siitä sikisi upea Back To Black -albumi, mutta nykyisin Amy vaikuttaa itsetuhoiselta ihmisrauniolta. Toivottavasti Adele keksii turvallisemman tavan kasvaa taiteilijana.
