Kantri, moderni soul, tyttöbändipop – tyylejä on paljon, mutta kaikki vaikuttavat yhtä etäisiltä. Tekstit kieppuvat alituisten sydänsurujen ympärillä, mutta eivät tunnu missään eivätkä kerro mistään mitään. Musiikin tehtävä 21-levyllä on ainoastaan toimia kehyksenä, jonka ympärille Adelen koulittu ääni voidaan valjastaa. Niin, sekään ei ilmaise mitään aitoa.
Adele on selvästikin matkalla Britannian omaksi Celine Dioniksi. Harvoin kuultavaksi osuu levy, joka on näin tympeä, tunteeton ja tulvillaan tyhjää draamaa. Kuunnelkaa vaikka Don’t You Remember. Koleampaa ruikutusta on vaikea löytää jopa kiharatukkaisten ”hevibändien” pakollisten pillunvonkausballadien joukosta.
Fyysistä puistatusta aiheuttava albumi päättyy pieniin poikkeuksiin. Nätiksi bossanovaksi sovitettu versio The Curen Lovesongista toimii, vaikka Adelen ääni tuntuu siihenkin liian kovalta. Someone Like Youssa olisi kaikki ainekset kauniiksi lopetukseksi, mutta niin vaan siinäkin neito yltyy huutamaan, kun kaivattaisiin herkkyyttä.
Miten ihmeessä Rick Rubin saatiin houkuteltua mukaan tähän projektiin?
