Pelottaa. Kun Ajattara ilmoittaa lähestyvänsä akustisesti, se yksinkertaisesti pelottaa. Ja herättää kysymyksiä. Nimessään nokkelan sanaleikin tarjoileva Noitumaa ei vastaa niihin ensimmäisellä kosketuksella eikä vielä toisellakaan, mutta kyllähän Ajattara lopulta raottaa salaisuuksiensa arkkua.
Ajattaran sähköiset levyt ovat olleet puhdistavia purkauksia ja primitiivisyyden tuulahduksia. Akustisuutta jää oikeastaan pohtimaan aivan turhaan. Pikemminkin bändin alkukantaisuus pääsee vieläkin paremmin oikeuksiinsa. Kun tukena ei ole sähköistä meteliä, kappaleet ovat totuttuun verrattuna vieläkin uhkaavampia, inhottavampia ja raastavampia. Noitumaalla yhtye astuu kaiken yläpuolelle ilmoittaessaan, että saatana palvoo meitä. Samalla se tekee rumuudesta hyveen ja kääntää kauniin rumaksi.
Noitumaa on juuri sellaista musiikkia, jonka kireässä murinassa voi nähdä peikkojen laahustavan kertaalleen palaneiden hirsitupien nurkissa. Kappaleiden synkkyys ei ole edes kovin salakavalaa. Se raapiutuu silmille ja sen voi tuntea jo levyn ensisekunneilla.
Se vasta onkin pelottavaa.
