Hurmoshenkinen paluu kotipesään – Ajattara rypee yhä elämän nurjemmalla puolella

Ajattara
Lupaus
Svart

Ajattaralle kuuden vuoden tauko on selvästi tehnyt hyvää. Tiettyä virkistymistä on aistittavissa siitäkin huolimatta, että bändin kahdeksan edellistä studiolevyä saivat lähes poikkeuksetta pidettyä laadun korkealla ja aiheuttivat hurmoshenkistä vimmaisuutta.

Ajattara ei ole tauosta huolimatta lähtenyt kauas kotipesästään. Se vyöryttää tuttuun tapaan äänivallinsa niskaan ja pistää vielä perään sanallista viestiä siitä, että nyt ei ole tarkoitus pitää kivaa, vaan rypeä elämän nurjemmalla puolella.

Uusi levy on tuotannoltaan edeltäjiinsä nähden tiiviimpi ja riisutumpi paketti, mikä tuntuu soittimien parempana erottelevuutena ja samalla laulustakin saa erinomaisen hyvin selvää. Myös puhdas laulu saa uudella levyllä jalansijaa. Kokonaisuudessaan albumin henki ei ole aivan yhtä jyrkän aggressiivinen ja raateleva kuin aiemmilla levyillä, ja melodioissaankin yhtye tavoittelee sävyjä, joita voisi kutsua jopa kauniiksi. Silti hilpeys on Lupauksesta kaukana.

Nyt Ajattara uhkaa salakavalammin ja hienovaraisemmin, mutta vähintään yhtä tehokkaasti kuin aina ennenkin.