Anssi Kelan paluu parrasvaloihin tammikuussa julkaistun Levoton tyttö -singlen myötä on ollut yksi alkuvuoden puheenaiheista. On kuin seuraisi oman kylän pojan paluuta vuosien harharetkien jälkeen.
Kela on kertonut uuden levyn palauttaneen hänen uskonsa musiikkiin. Se on helppo uskoa, sillä kipinän löytyminen huokuu levyn kappaleista konkreettisesti. Vanhasta luopumisen ja kohti uutta menemisen teemat vilahtelevat siellä täällä albumin sanoituksista. Tunnelma on läpi levyn vilpittömän innostunut ja mukaansa tempaava. Kaikenlainen ironia ja kyynisyys loistavat poissaolollaan.
Anssi Kelan uutuudessa on samaa leikkimielisyyttä kuin The Crashin vuosikymmenen takaisessa albumissa Melodrama, joka myös nojasi vahvasti kirkasotsaiseen poppoljentoon ja läpeensä 1980-lukulaiseen soundipolitiikkaan. Viittauksia tuon vuosikymmenen suuriin nimiin löytyy useita Michael Jacksonista lähtien.
Levy starttaa räväkästi. Maitohapoilla ja Levoton tyttö ovat Kelan tarttuvimmat ja luultavasti uran parhaat kappaleet. Ne ovat eheitä ja virtaviivaisia kokonaisuuksia, jotka potkivat eteenpäin vahvojen rytmiratkaisujen ja kekseliäiden sovitusten siivittäminä.
Pirteän startin jälkeen albumi ei nouse aivan yhtä vahvaan lentoon. Monet biiseistä ovat toimivia, mutta melko tavanomaisia popkappaleita, jotka on ainoastaan kuorrutettu kasarisävyin.
Komea gospelsävytteinen Kuljen palavaa siltaa ja toiveikas Springsteen-pastissi Parasta aikaa päättävät levyn hartaisiin tunnelmiin. Niissä Kela tavoittaa jotain aidosti koskettavaa, ihon alle luikertavaa kauneutta.
