Usein koko elämän lahjasta kummastuneelta kuulostavan Antony Hegartyn ja hänen The Johnsons -taustayhtyeensä läpimurto oli ymmärrettävä. Tuskin koskaan he pystyvät yhtä populaarin levyn tekoon kuin mitä I Am A Bird Now (2005) oli.
I Am A Bird Now -levyllä Antony, omasta elämästään taidetta tekevä poikkeusyksilö, hankki turvallisen jatkon uralleen. Sen suunta saattaa hyvinkin olla vähittäinen vetäytyminen takaisin marginaaliin, alati pienemmän yleisön artistiksi. Swanlights on jälleen sopivasti erilainen albumi kuin edeltäjänsä.
Levyn teemat ovat yhtä suuria kuin ennenkin, mutta tällä kertaa Antony on onnellinen. Heti aloituskappaleessa hän toistaa ”everything is new” -mantraa kuin jokaista äännettä maistellen. Hieman myöhemmin Antony kertoo olevansa rakastunut ja levyn ensimmäisellä singlellä hän kiittää tuosta rakkaudesta. Aina ei tarvita edes kieltä, vaan toisinaan Antony hullaantuu sanattomaan hurmioon.
Antonyn ääntä ei voi tyhjentää kuvauksilla, sillä se on täysin ainutlaatuinen, toisinaan liiankin valloittava ins-trumentti. Uskallan väittää, että hän on ensiksi laulaja, tulkitsija ja vasta sitten musiikin tekijä, auteur. Flétta-kappaleella hänen kumppaninaan esiintyy Björk, kaikesta kokeilunhalustaan huolimatta selvästi Antonya määrätietoisempi taiteilija.
Jo The Crying Light -levyllä (2009) monet kappaleista olivat luonnosmaisia. Nyt ne ovat usein kuin moderniksi kamarimusiikiksi puettuja haikuja – tuskin edes olemassa. Lähestyykö Antony ydintä vai ovatko hänen musiikilliset ideansa lopussa?