Taiderock elää, mutta sen vointia en kehuisi kummoiseksi. Tähän tulokseen päätyy väkisin, kun tarkasteluun ottaa australialaisen Architecture In Helsinki -bändin uusimman pitkäsoiton. Olisin mielelläni antautunut kollektiivin konstikkaan taide-indien vietäväksi, mutta minkäs teet, kun tökkii. Tätä sotkua ei pysty nielemään edes muodikkuuden tai ajan hengen siivellä.
Ensimmäinen ja pahin kompastuskivi Places Like This -levyllä on sen äänimaailman mieletön sekamelska. Aivan kuin soittajat olisivat pakonomaisesti pyrkineet änkeämään levylle kaikkia mahdollisia instrumentteja analogisyntsista, peltirummuista ja kellopeleistä lähtien. Joskus tällainen lähestymistapa toimii, mutta nyt se peittää alleen kaiken – niin melodiat, soinnutukset kuin oikeastaan biisien rakenteetkin.
Toinen ja lähes yhtä tuhoisa seikka on se, että Architecture In Helsinki on lähtenyt tavoittelemaan jotain, mihin sillä ei ole rahkeita. Places Like This kikkailee kappaleidensa sisällä miten sattuu – tempo heittelehtii paikoin kuin juoppo vuoristoradassa ja kakofoniset purkaukset luovat levylle päälle liimatun häiriintyneen tunnelman.
Joskus on pakko nostaa kädet ylös ja todeta, että abstrakti taide on useimmiten silkkaa paskaa.