Jännittävimmillään Artisokan toinen albumi on pitkän Northern Lights -instumentaalin aikana. Levollisena folkjazzina alkava kappale saa täysin uuden käänteen kolmen minuutin hujakoilla, kun viulu kutsutaan mukaan leikkiin. Vaikkapa hiukkasella säröä tai rajummalla rumpukolauksella hieno biisi olisi jättänyt vielä vahvemman jäljen.
Muuallakin Artisokka riutuu monien sekä nykyisten että menneiden folkyhtyeiden helmasynnissä, siis varovaisuudessa. Tamperelainen yhtye soi nätisti, mutta ei kovin tunnistettavasti. Vaikka erilaisten arkistotyylilajien temput on opeteltu huolella, niistä ei kannata pitää tiukasti kiinni, jos ei halua toimia pastissipohjalta. Sea Bed -levyä kuunnellessa rupeaa väkisin kaipaamaan sitä salaperäistä omaa juttua.
Albumikokonaisuus on taitavasti rakennettu. Jari Hildénin kirjoittama levy alkaa Two Figuresin nynnypopilla, joka olisi kuin kotonaan Sarah Recordsin katalogissa, ja päättyy Iciclen seesteiseen ambientiin, joka voisi olla vaikka David Sylviania. Mies- ja naislaulajan vuorottelusta olisi enemmän iloa, jos heidän välilleen muodostuisi jonkinmoinen jännite.