Arvio: Fleshgod Apocalypsen puuduttava kolmen vartin levy tuntuu puolentoista tunnin mittaiselta

Kuudes kerta toden sanoo, keskinkertaisuudessakin. Fleshgod Apocalypse vaikuttaa olevan ikuinen suuri lupaus. Tämä italialainen oopperan, klassisen musiikin ja metallin pyörremyrsky toimii yhä vain nuottivihkon paperilla.
Sinfoniaa ja metallia on yhdistelty viimeisen neljännesvuosisadan aikana vaikka miten monessa muodossa. Fleshgod Apocalypse osoittaa jälleen Opera-albumilla, että se tekee tämän kaiken täysiverisemmin kuin monet kollegansa. Se rohkenee käyttää teatraalisia lauluja ja klassisia elementtejä sekä metallia molempien kaikilta äärilaidoilta.
Sitten ei puutu kuin ne toimivat sävellykset. Opera kuulostaa isolta. Todella isolta. Joskus tällaisessa musiikissa käy niin, että hyvät riffit jäävät kirjoittamatta orkesteripauhun alle tai sitten orkesterisovitukset ovat muutaman pennin luokkaa. Fleshgod Apocalypsen kohdalla puuduttavuutta löytyy joka tasolta, eikä bändi loista oikein missään.
Onhan tämä komean kuuloista, mutta kaikki kuulostaa vain tyhjältä kohinalta. Vaikka kirjoittaisi miten isoa musiikkia, pitäisi tässä ilmaisussa olla melodiat kaiken keskiössä. Nyt levyn päätyttyä muistaa lähinnä I Can Never Die -aloituskappaleen räjähtävän alun, joka taipuu kolmen vartin albumiksi, joka tuntuu puoleltatoista tunnilta.