Tästä on kevyt viihde kaukana. Kanadalaisyhtyeellä on takanaan jo 21 studioalbumia ja useita livejä. Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen yhtye on ollut ahkera sekä studiossa että lavalla. Sen kuulee tässä sellaisena varmuutena, johon ei vippaskonsteilla pääse. Kokoonpano ei ole muuttunut koko aikana miksikään: Timminsin sisarukset Margo (laulu), Michael (biisit, kitara) ja Peter (rummut) sekä Alan Anton bassossa, ja nytkin multi-instrumentalisti Jeff Bird avustaa viululla ja mandoliinilla. Tyylikin on yhä vanhasta bluesista, folkista ja countrysta uutettua tummasävyistä folk rockia. Hyvin intiimi ja pelkistetty sointi on erittäin intensiivinen, eikä sitä soiteta koskaan ihan kaavan mukaan. Kaikesta huokuu lyhentämättömänä elämän rajuus ja kauneus.
Margo Timminsin laulu on oma lukunsa ja upeasti soi muukin bändi. Kitara ujeltaa välillä rajulla säröllä varsin neilyoungmaisesti. What I Lost avaa levyn pysäyttävästi, mutta suosikikseni nousee silti kaikkein intiimein veto. Sirkat laulavat yössä, kun Hell Is Real leikkaa kaiken läpi periaatteessa vain akustisen kitaran säestyksellä kuin lopullinen kostaja: ”Hell is real / hell is hot / Jesus is coming / ready or not / and I’m scared and I’m angry”. Jumalan poika ei nyt ole tulossa kääntelemään poskia, vaan panemaan pahikset järjestykseen. Melkein avantgardistinen Mike Tyson (Here It Comes) akustisine kitaroineen ja erikoisine rakenteineen on myös jäätävä viisu.
Aika lailla tapissa tässä ollaan. Veikkaan, että livenä Cowboy Junkies seisauttaa veret.
