Arvio: Jonna Tervomaa teki aurinkoisen voimalevyn, jolla ikään kuin herätään uuteen aamuun

Jonna Tervomaa on oikeastaan koko 2000-luvun julkaissut levyjä aika säästeliäästi, ja nyt edellisestä kokopitkästä pääsi kulumaan jopa seitsemän vuotta. Ääni (2017) ei ole mikään huono albumi, mutta tuolloin tuntui vähän epäselvältä, mihin suuntaan artisti oli tähtäämässä. Kaupallinen suosiokin oli takavuosista laskenut.
Superaurinko on helppo kehystää comebackiksi, ja nyt intentiokin vaikuttaa selvältä: tässä on tarjolla isoa poprockia vuosituhannen vaihteen malliin. Sitä esittää asiaansa uskova laulaja-lauluntekijä, jolla on itsevarmuutta ja kokemusta käsitellä tunnemyrskyjä rehelliseen tyyliin.
Nykyäänhän varttuneempien artistien mahdollinen menestys striimeissä on ihan arpapeliä, eivätkä Superauringon singlet oikein ole radiossakaan lähteneet, mutta yhdestä uskallan olla aika varma: klubeilla ja ensi kesän festarilavoilla tällä setillä saa merkittävää suosiota siinä missä vanhoillakin hiteillä.
Tervomaahan on sikäli mielenkiintoinen artisti, että ylsi parhaimmillaan platinatasoiseen suosioon musiikilla, joka kiersi luontevasti suomalaisen perusmelankolian, vaikka ihan vakavia oikean elämän aiheita käsittelikin. Tässä mielessä Superaurinko saattaa olla hänen levyistään eniten statement. Se on euforinen ja rakastunut melkein kautta linjan, vaikka välillä ollaan vanhaa suhdettakin lopettelemassa. Jää käsitys elämäntilanteen muutoksen ja identiteettipohdinnan innoittamasta voimalevystä, jolla ollaan ikään kuin heräämässä uuteen aamuun ja siihen, että energiaa ja tunnetta riittää vielä vaikka mihin.
Ja kyllä esimerkiksi nimibiisinomaisen Wowwowwow’n millennium-diskorockin tahtiin kelpaakin aikuisen bailata ja tuntea oma vapautensa. Toisaalla (Punainen vaate) on aika herkistyä ja romantisoida tulevaa Thelma ja Louise -vertauksin.
Superauringon vahva lataus kantaa melkein loppuun asti. Sitten toistaan isommat ja vähän vanhentuneet, areenatason keikkoja haikailevat sovitukset saattavat alkaa puuduttaa. Menneen ajan mainstreamia siis, mutta uljaan tosissaan tehtyä sellaista.