Arvio: Knucklebone Oscar elvyttää bluesia ja soulia tällä kertaa välttävin tuloksin

Knuckle-setä on sukulainen, jonka säädöistä ei tahdo oikein kukaan tietää ja jota ei pahemmin joulupöydän ulkopuolella näy. Knucklebone Oscarin musiikkia on kuvailu muun muassa ADHD-bluesiksi ja kaipa se tätä teosta melko hyvin kuvaakin.
Levyn kolme ensimmäistä raitaa sisältävät paatosta luolaihmisistä ja heidän sielunmaisemastansa. Kovin korkealentoista, jopa myöhähäpeää herättävää. Varsinaisesti levy alkaa vasta alkusaarnan jälkeen I’ve Got To Use My Imaginationilla, jossa vierailee myös ansioitunut jazzpianisti Tuomo Prättälä. Vierailijaosuudet Prättälän lisäksi esimerkiksi Ina Forsbergiltä ja Marjo Leinoselta nousevat levyn kohokohdiksi maestron jäädessä kommentoijan paikalle.
Etenkin levyn loppupuolen Reno toimii hyvin. Sitä seuraa toiselle kotimaiselle käännetty Kekkonen-Rock, joka saa kuulijan vähintäänkin hämmennyksen valtaan.
Knucklebone Oscarin soulin ja bluesin elvytysyritys jää tällä kertaa torsoksi ja liiaksi kliseilyksi niin musiikin kuin sanoitustensakin puolesta. Siellä täällä on valon pilkahduksia, mutta kokonaisuutena vakavasti otettavasta levystä ei voida puhua.