Juuri näin kanonisoituja teoksia pitää lähestyä: ei kaanonin vaan taiteen itsensä kautta.
Meri ja Tuuli Wallenius ovat rakentaneet kolmannen levynsä Eino Leinon ja L. Onervan runojen varaan, mutta ujuttaneet itsensä sanojen sisään. Pintaluennan sijasta kaksikko tunnustelee herkin mielin tekstien kokemusperspektiivejä ja asemoi ne osaksi tämän päivän esitystapoja sekä esteettisiä painotuksia.
Levyn aineisto on kuratoitu huolella. Pääosassa ovat Sinitähden, Ihmisen ja Rauhan kaltaiset eksistentiaaliset teokset, joihin ladatun ilmaisuntarpeen Walleniukset kääntävät taitavasti folk-popinsa kielelle. Runot ja musiikki käyvät laulusta toiseen tasa-arvoista vuoropuhelua, joka korostaa tekstien aikasidonnaisen suureellisuuden takana päilyvää melankolista paljautta.
Paketin kruunaa liki virheetön sävellystyö. Walleniukset kohtelevat lähdeaineistoaan arvostaen, mutta uskaltavat myös ohjata runojen synnyttämiä mielleyhtymiä vakain melodisin valinnoin. Tunnelma pysyy kauttaaltaan intiiminä, ja voimakkaimmatkin orkestroinnit näyttäytyvät pikemminkin tulkintamahdollisuuksina kuin suorina lukuohjeina.
MeriTuulin itsevarmassa mutta kohteitaan kunnioittavassa otteessa on lempeää viisautta. Runoilla omaäänisinkin versiointi hahmottuu tavaksi kuunnella ja ymmärtää.